Polkuja

Altasta matkamme jatkui sateisessa säässä kohti Lyngeniä, jossa seuraavat retket jo odottivat. Toinen toistaan hienompi vuoren huippu näkyi auton ikkunasta ja maisemat vaihtuivat matkan edetessä. Suuntanamme olivat Lyngenin alppimaiset vuoristomaisemat ja Olderdalenista Lyngseidetiin siirryimme illan viimeisellä autolautalla vuonon ylitse. Lyngseidetistä seuraavan aamun reittimme alkuun oli vain muutama kilometri matkaa, joten ajoimme reitin lähtöpisteen parkkipaikalle ja olimmekin siellä aika myöhään illalla perillä. Loppupätkä tiestä muuttui asfaltoidusta tiestä hiekkatieksi, mutta hiekkatien pätkä oli itseasiassa paremmassa kunnossa kuin sitä edeltävä asfaltoitu tie.

Pistimme auton parkkiin, nukuimme yön autossa ja aamulla olimme valmiita taas uusiin seikkailuihin. Autossa uni maistui itse asiassa yllättävän myöhään ja aamukin meillä oli hidas ja rauhallinen. Ympärillä kuului jatkuvasti kellojen kilkatusta, kun lampaat liikkuivat metsissä. Lampaita parveili aika-ajoin myös ympärillämme parkkipaikalla. Aamu oli pilvinen, mutta päivän valjetessa sää muuttui aurinkoiseksi ja helteiseksi.

Mutta minne me olimmekaan matkalla?

Edellisenä vuonna Lyngenissä olimme käyneet ihastelemassa Blåvatnetin upean sinistä vuoristojärveä. Tällä kertaa kohteenamme oli vähemmän tunnettu, turisteista huomattavasti hiljaisempi Rottenvikvatnet sekä samalla alueella sijaitseva vesiputous Rottenvikfossen. Tästä paikasta vähemmän suositun tekee varmasti se, että vuoristojärvelle on huomattavasti haastavampi päästä kuin Blåvatnetille. Siinä missä Blåvatnetille kulkee tuskaisen pitkä Via Dolorosaksi nimittämämme kivikenttä, joka aurinkoisella, helteisellä säällä on kuin polttava pätsi, ja jossa maasto on tasaista eikä korkeuseroja ole, johtaa Rottenvikvatnetille polku suoraan ylös jyrkkää vuorenrinnettä pitkin. Reitti Rottenvikvatnetille ei ole huonojalkaiselle eikä heikkokuntoiselle, sillä nousu on oikeasti jyrkkä ja haastava ja siinä kyllä saa sykkeet kohoamaan ja nousu tuntuu reisissä. Lampaille kulkeminen vuoriston jyrkillä rinteillä tuntuu olevan oikein irvailevan helppoa ja kevyttä, mutta mitenkään tekemätön paikka tämä reitti ei ole meille ihmisillekään ja nousussa hankitun hien myötä voikin perillä pulahtaa kylmään vuoristojärveen virkistymään.

Parkkialue on jaettu kahteen tasoon, löytyy ylempi ja alempi parkkipaikka. Alemmalta parkkipaikalta aivan sähkölinjan kohdalta lähtee polku suoraan ylöspäin. Tiedossa on 2 kilometriä nousua ja yli 400 nousumetriä eli mukava jumppa edessä. Ylös vuorelle voi kavuta joko lyhyempää, mutta jyrkempää reittiä eli kapeampaa polkua suoraan ylös sähkölinjojen mukaisesti tai mutkitellen leveämpää sorapolkua, jolloin matkaa on hieman enemmän, mutta nousu ei ole koko aikaa yhtä jyrkkää. Kun jyrkkä vuorenrinne on noustu ylös, jatkuu reitti järvelle vielä vuoren päällä noin kilometrin verran hieman tasaisemmassa maastossa.

Rottenvikvatnetin, joka sijaitsee Store Kjostindenin (1488m) rinteessä, mineraalipitoinen turkoosi vesi on peräisin kahden ikijäätikön, Kjosbreenin ja Rottenvikbreenin, sulamisvesistä, joista vesi virtaa kauniita vesiputouksia pitkin jäätikköjärveen. Kun järveä kohti saavutaan, se avautuu silmien eteen hieman yllättäen, koska sen eteen on padottu valtava kivivalli. Vallin takana aukeaa kuitenkin hämmästyttävän turkoosi järvi, jonka rantoja ei ole kansoitettu tukkoon, joten oma rauhallinen poukama järven rannalta on helppo löytää pulahdusta varten. Mukaan kannattaa hyvien kenkien, aurinkorasvan ja juomaveden lisäksi pakata siis myös uikkarit.

Rottenvikvatnetin rannalla ei ole kahtasataa muutakin retkeilijää, kuten Blåvatnetilla, vaan siellä saattaa olla yksi tai kaksi muuta retkeilijäporukkaa ja kymmenkunta lammasta, joten aikalailla omassa rauhassa saa ihastella maisemia, valokuvata ja nauttia olemisesta ja vuoristojärvestä ilman kiirettä mihinkään. Maisema on aivan yhtä upea kuin Blåvatnetilla ja vesi uskomattoman sinistä.

Seuraavaksi palailimme samaa reittiä takaisin vuoren rinnettä alas. Alaspäin matka taittuu puolet nopeammin kuin ylös päin, vaikkakin myös laskeutuessa piti kiinnittää huomiota siihen, ettei askel lipsahda jyrkällä polulla tai jalan alta pyörivällä soralla ja kyllä se tämäkin koitos jalkalihaksissa tuntui, vaikka ei saanutkaan enää hengitystä kiihtymään.

Vuorelta laskeutumisen jälkeen suuntasimme vielä käymään Rottenvikfossenilla. Vuorelta palatessa alas päin mutkitteleva polku haarautuu lähellä parkkipaikkoja vasemmalle, josta pääsee suoraan poikkeamaan vesiputoukselle vievälle reitille, tai vaihtoehtoisesti voi laskeutua parkkipaikalle asti ja palata tietä sen verran takaisin päin, että viitoitettu sorapolku kääntyy ylemmän parkkipaikan kohdalta vesiputoukselle. Risteyksessä on opastekyltti ”fossen 1,3km”.

Vesiputoukselle vievä polku on helppokulkuisempaa kuin jäätikköjärvelle vievä reitti, eikä tällä reitillä juurikaan nousuja ole, ja polku kulkee varjoisemmassa metsän siimeksessä. Polku on merkitty selkeästi opasteilla.

Vesiputouksen pauhu ja massiivinen koko ovat vaikuttavia. Putouksen vesi on peräisin Rottenvikvatnetilta. Putousta pääsee katselemaan ja ihastelemaan aivan lähietäisyydeltä ja putouksesta nouseva vesisumu raikastaa auringon lämmittämän ihon ja kastelee kameran linssin.

Mikäli kuntoa riittää, kannattaa ehdottomasti käydä katsomassa samalla kertaa nämä molemmat upeat nähtävyydet. Lyngenin alpeiksikin kutsuttu vuoristo on upea ja näkymät vuoren rinteiltä ympäröivään vuonoon ovat kertakaikkisen mykistävät. Alueella vapaana laiduntavat lampaat tekevät kokemuksesta myös aivan erityisen ja sympaattisen.