Stetinden, saameksi Stáddá, on valittu vuonna 2002 Norjan kansallisvuoreksi sen uniikin, helposti tunnistettavan muodon vuoksi sekä siksi, että se on kautta historian inspiroinut ja viehättänyt niin kiipeilijöitä, taiteilijoita kuin turistejakin sekä läheltä että kaukaa. Stetinden kohoaa 1392 metrin korkeuteen merenpinnan yläpuolelle ja on Pohjois-Euroopan suurin vain yhdestä yhtenäisestä kivimuodostelmasta koostuva vuori. Stetindenin graniitti on 1800 miljoonaa vuotta vanhaa. Tämän ison kivilohkareen päälle pääsee kävelemään lähes huipulle asti ilman erityisiä kiipeilyvarusteita. Kävellen on saavutettavissa 1304 metrin korkeus ja tätä kutsutaan Hall’s Heightiksi (Halls fortopp). Nousu 1304 metrin korkeuteenkin on kuitenkin todella fyysinen ja haastava. Ennen jyrkimpiä nousuja 725 metrin korkeudessa Stetindenin rinteessä on jäätikköjärvi nimeltään Svartvatnet (Tjáhppisjávrre). Korkeat kallioseinät kohti Stetindenin huippua nousevat suoraan järvestä jyrkkänä ylöspäin.
Meidän retkemme tarkoitus oli käydä tuolla kuvankauniiksi kuvaillulla jäätikköjärvellä emmekä lähteneet tavoittelemaan Halls fortoppia. Matka edestakaisin parkkipaikalta järvelle ja sieltä takaisin on arviolta 6-7 kilometriä, mutta nousumetrien ja haastavan, jyrkän maaston vuoksi matka on rankka ja hidas.
Narvikista päin tultaessa Stetindenin reitin parkkipaikka sijaitsee vasemmalla puolella tietä heti Stetindentunnelin jälkeen. Narvikista matkaa tulee noin 80 kilometriä etelään päin. P-paikalla on wc:t ja katoksellisia pöytä+penkki-loosseja mukavaan taukoiluun. Polku Stetindenille lähtee infotaulun vierestä. Polku on merkitty maastoon punaisin maalimerkein, mutta merkit ovat kuluneet paljon eivätkä ole koko aikaa nähtävissä, mutta reitti on niin paljon kuljettu, että se erottuu maastosta todella helposti. Polku lähtee seurailemaan koskena ja pieninä vesiputouksina pauhaavaa ja voimakkaasti kuohuvaa tunturijoen vartta ylös päin. Reitti alkaa heti ylämäellä, mutta alkumatkasta on myös hieman tasaisempaakin maastoa ennen kuin varsinainen tiukka nousu alkaa. Mitä pidemmälle polkua edetään, sitä jyrkempää ja vaikeakulkuisempaa maasto on. Alkupätkä polusta on vehreää koivumetsää, mutta noin puoli välissä matkaa maisema muuttuu puuttomaksi avotunturiksi. Vierailumme aikaan ilma oli 100 prosenttisen kostea. Hiki tuli pelkästä ajatuksesta ja koivujen rungot tihkuivat ja pisaroivat kosteudesta. Loppupätkä ennen järvelle saapumista on vaikeakulkuista rakkaa isoine kivilohkareineen.
Upeat vesiputoukset virtasivat Svartvatnetilta alas vuoren rinnettä ja antoivat esimakua järvestä, vaikka järvi ei vielä näkynytkään. Pilvet roikkuivat kuitenkin niin alhaalla, että maisema meni aivan valkoiseksi jo hyvin pian puuttoman alueen alettua. Tiesimme siis kiivetessämme, että järvellä maisemia emme tulisi näkemään, vain valkoista mystistä usvaa pilven sisällä. Päätimme kiivetä järvelle silti, kun olimme tänne asti tulleet.
Norjalainen puistoalueiden hoitaja oli osannut kertoa meille, että viikkoa aiemmin oli ollut upean aurinkoiset säät ja maisemat olivat auenneet kauaksi, mutta nyt matalapaine oli jumittanut paksut, raskaat pilvimassat Stetindenin rinteisiin kiinni usean päivän ajaksi. Aurinkoisina päivinä parkkialuekin on kuulemma tuutattu aivan täyteen autoja, niin ettei sekaan meinaa mahtua, mutta nyt tämä valkoisen usvainen päivä takasi ainakin sen, ettei ruuhkaa ollut. Vain pari muuta autoa oli parkkipaikalla meidän lisäksemme, kun olimme lähteneet matkaan, eikä poluilla vastaan tullut kovinkaan montaa kulkijaa. Hieman ennen Svartvatnetin tavoittamista, huipulta alas päin laskeutuivat pari retkeilijää, jotka olivat käyneet jalan Halls fortoppilla ja he kertoivat, että siellä näkymät pilvien yläpuolelle olivat olleet maagisen hienot. Ympäröivien vuorten huiput kohosivat pilvien yläpuolelle ja aurinko paistoi.
Me sen sijaan olimme tiheässä vitivalkoisessa usvassa, jossa Svartvatnetkin löytyi vain kartan perusteella etsimällä, koska järvi hukkui usvaan täysin näkymättömäksi jo 20 metrin etäisyydeltä rannasta. Lopulta järvi kuitenkin löytyi ja vaikka selkämykset valuivat hikeä rankan nousun ja kostean ilman vuoksi, ei tehnyt mieli pulahtaa virkistävälle uinnille Svartvatnetiin, koska järven rantoja ympäröi lumi ja jääpeite, vaikka kalenteri näyttikin heinä-elokuun vaihdetta. Niinpä istuimme järven rannalle kiven lohkareelle syömään välipalat ja katselimme usvaiselle jäätikköjärvelle, josta näimme vain edessämme olevan rantaviivan ja kaikki muu maisemasta peittyi tiheään sumuun. Maisemat jäivät siis täysin piippuun ja ei tarvinnut lapsiperheenä edes harkita sitä vaihtoehtoa, lähtisimmekö vielä etenemään kohti Fortoppia.
Evästauon jälkeen lähdimme takaisin alas, mutta laskeutuminen ei myöskään ollut helppoa ja polvet olivat kovilla jyrkkiä rinteitä alas tullessa. Muutoinkin olen ehdottomasti enempi nousuihminen. Nousuun meillä meni aikaa 2 tuntia ja 15 minuuttia. Svartvatnetilla pidimme noin puolen tunnin tauon ja alastuloon aikaa kului puolestaan tunti ja 45 minuuttia. Se kertoo jotain siitä, että ei sieltä ihan juosten alaskaan tultu, vaan jyrkillä, paikoin märillä poluilla piti katsoa tarkkaan, mihin astuu, ettei lähde askel alta.
Selätettyämme jyrkimmät alamäet ja avomaisemien muututtua jälleen koivumetsiksi huomasimme polun vieressä metsäisen mätäsmäisen kosteikkoalueen, jossa kasvoi lakkoja. Lakat olivat kypsiä, kultaisia, pulleita ja makeita. Poimimme lakkoja ja söimme niitä suoraan mättäiltä. Mikä piristys ja mielen virkistys se olikaan raskaiden nousujen ja laskujen jälkeen ja maisemien vuoksi hieman alavireisen reissun päätteeksi. Emme meinanneet malttaa jatkaa matkaamme lakkojen luota lainkaan, mutta lopulta saimme itsemme taas liikkeelle.
Olimme odottaneet toki Stetindenilta enemmän. Netistä katsottujen kuvien ja Suomen Summitissa, jossa alkuperäinen tarkoitus oli lopuksi huiputtaa Stetinden, kuvattujen maisemien vuoksi odotukset olivat toki korkealla. Säällehän koskaan ei kuitenkaan voi mitään, vaan se on mitä se on. Olimmehan joka tapauksessa tänä kesänä saaneet käydä Riisitunturilla selkeässä säässä, Sokostilla oli aivan mielettömän upea sää ja Ruotsissa Nuoljankin saimme huiputtaa aurinkoisessa säässä ja huipulla pilvistä huolimatta näkymä ympäröivään maastoon aukesi kauaksi. Aina ei vain säät osu kohdalleen ja tällä kertaa meidän kohdallamme se kävi toteen Stetindenillä. Silti, vaikka säät eivät aina suosi, nämä reissut ovat unohtumattomia, ja aina mieleen jää muistoja, joita voi kiitollisuudella vaalia, vaikka kameran muistikortille tai omille verkkokalvoille ei muistoksi upeita maisemakuvia jääkään. Upeat maisemat ovat kuitenkin vain yksi osa tämän lajin viehätystä. Itselle luonto, vaeltaminen, itsensä haastaminen, fyysinen onnistuminen, perheen kanssa vietetty aika ja itsessään se koko matka alusta loppuun kaikkine erilaisine hetkineen ovat niitä tärkeimpiä asioita, jotka tuovat elämään sisältöä, onnellisuutta ja kiitollisuutta. Ja olivathan ne lakat nyt niin ihania, että muistan ne kuin eilisen, vaikka kirjoittelinkin tätä tekstiä vasta joulukuisena harmaana päivänä. Ja toisaalta omanlaisensa, merkillinen, jännittävä kokemus on myös käydä retkellä pilven sisällä.
Mutta Stetindenin kanssa jäi kyllä vielä kana kynittäväksi. Otetaanpa revanssi jokin toinen kerta.
Polkuja 
Jätä kommentti