Polkuja

Eilen minut yllätettiin aivan totaalisesti. Ehkä jopa hauskinta koko asiassa on, etten samantien edes älynnyt, että minua yllätetään, kun asia päin naamaa minulle kerrottiin. Minulle oli uskoteltu, että menemme katsomaan, kun isäni pääsee Tikkakosken lentokentällä purjelennolle. Meidänkin perhe lähti tietysti katsomaan purjelentoa ihan innoissamme. Matkalla Tikkakoskelle pysähdyimme huoltoasemalle, jossa kuulemma piti tavata lentäjä. En osannut epäillä yhtään mitään. Kun nousin autosta, oli ympärilläni joukko tuttuja ihmisiä, perhettä ja sukua, joiden ajattelin olevan myös tulossa katsomaan isäni lentoa. Tähyilin parkkipaikalle ajanutta valkeaa pakettiautoa, jonka uumoilin olevan lentäjän auto. Siinä samalla tähyillessäni yhtäkkiä joku porukastamme mainitsi, että ei isäni millekään lennolle ole menossa, sillä tämä on yllätys! Ensimmäinen ajatukseni oli: ”Ai kivaa! Kuka me yllätetään?” En todellakaan älynnyt, että yllätys koski minua itseäni, sillä olen niin perin pohjin tottunut olemaan itse yllättäjän roolissa. Samassa käteeni ilmestyi kirjekuori, josta paljastui lahjakortti kuumailmapallolennolle! Hetken luettuani korttia uudelleen ja uudelleen ja katsellessani epätodellisessa olotilassani ympärilleni, päähäni alkoi hahmottumaan ajatus, että siis minut yllätettiin. Minut! Ja että ihan oikeasti minä olen menossa KUUMAILMAPALLOLENNOLLE aivan kohta!

Jännitys ei todellakaan hiipinyt vatsanpohjalle, vaan se mylväisi paikalle hurrikaanin nopeudella ja voimalla. Perhoset saapuivat nekin vatsaani lentelemään tuhatpäisenä armeijana ja hymy levisi varmasti korvasta korvaan. Olin yllätetty totaalisesti ja yksi unelmistani oli juuri toteutumassa! Jotain aivan ihanaa, jännittävää, kutkuttavaa, pelottavaa, odottamatonta, mystistä ja ennen kaikkea täydellisen yllättävää. Huoltoaseman pihasta autoletkana matka jatkui viereiselle uimarannalle, johon palloa alettiin hiljalleen virittelemään. Jännitykseltäni en voinut lakata hymyilemästä ja yllättäen jalat tuntuivat siltä, että ne veivät hermostuksissaan ristiin rastiin pitkin uimarantaa ja steppasivat allani ihan holtittomasti paikalla ollessanikin.

Idean yllätyksen järjestämiseen oli saanut mummoni. Hän oli blogista lukenut haaveestani päästä joskus kuumailmapallolennolle ja tuon tekstin luettuaan hän oli ajatellut, että Kati järjestää aina yllätyksiä kaikille, joten nyt on korkea aika yllättää Kati ja niin idea oli saanut alkunsa, jonka sitten läheiseni yhteistuumin tekivät todeksi. Meidän suku muodostaa aika pirun hyvän tiimin! Ja tuosta sydämellisyydestä, ajattelevaisuudesta, tiimityöstä ja selän takana salailusta saan olla mielettömän kiitollinen, sillä tämän lahjan tulen varmasti muistamaan aina.

Kuumailmapalloilua on vaikea selittää. Siis sitä, miltä lentäminen tuntuu. Tunne on todella epätodellinen. Kun matkustuskorimme pohja irtautui maasta ja pallo lähti nostamaan meitä ylöspäin, olin niin jännittynyt, että taisin puristaa korin laitaa rystyset valkoisina. Jalkojen alla oli hieman keinuva tunne, mutta kori ympärillä ja lattiana tuntui kuitenkin yllättävän vakaalta ja turvalliselta. Peloista huolimatta ei tullut sellaista oloa, että pelastaudun ja hyppäänkin laidan yli takaisin maankamaralle ennen kuin pallo nousee liian korkealle. Kohotessamme pallon viemänä ilmaan ja laidan yli maahan katsellessani sydän hieman läpätti ja vatsaa kouraisi, kun aloimme olemaan ehkä korkean kerrostalon korkeudella muutamassa kymmenessä metrissä. Polvet notkahtelivat ja tuntui, että hui, nyt ollaan korkealla! Mietin, että onko pakko kohota vielä korkeammalle sillä korkeuksissa oleminen muodostaa itselleni selvän epämukavuusalueen ja maahan katsominen saa aikaan huippaavan tunteen. Pallo tietysti vain kohosi kohoamistaan, hitaasti ja varmasti, eikä se minun salaisia ajatuksiani totellut. Yhtäkkiä kuitenkin huomasin, etten miettinytkään korkeuttamme enää yhtään. Alaspäin katsoessa näkymä oli jotenkin satelliittimainen; kuin leijuisin valtavan kartan päällä enkä osannut stressata korkeuttamme enää lainkaan. Vajosin ihanaan lentokuplaani. Korissa tuulta ei tunne lainkaan, sillä pallohan liikkuu tuulen mukana. Ilman tyyneys sai aikaan todella epätodellisen olon. Tuntui, että tässä leijutaan jossakin tyhjiössä ja katsellaan maailmaa ylvään, taivaiden halki liitelevän kotkan silmin. Kori leijui kuin lumottu. Korin roikkuessa muutaman tuhannen kilon painoisen pallon ja ilmamassan alapuolella vakaana ja lähes hievahtamatta oloaan ei tunne todellakaan sellaiseksi, että jalkojen alapuolella olisi 3000 jalkaa tyhjyyttä ennen maanpintaa. Ilman tyyneys ja korin tukevuus ja vakaus saavat aikaan illuusion seisahtuneesta maailmasta, jossa aika on pysähtynyt ja kaikki on jähmettyneenä ympärille kuin still-kuvassa. Sitä vain nauttii maisemasta, kun näkyvyys kantaa 60 kilometrin päähän. Leijailimme Palokan ja Puuppolan yllä, mutta korkeuksista näin horisontissa auringonlaskun rajamailla Himoksen laskettelurinteet, jotka hohkasivat päivän viimeisissä auringonsäteissä puhtaan valkoisina. Näin miksi Suomea kutsutaan tuhansien järvien maaksi, sillä meillähän on järviä, lampia ja kaikenmoisia lätäköitä aivan loputon määrä vieri vieressä. Maan päällä tallustellessa sitä vain ei ymmärrä.

Korissa kanssani lentäjän lisäksi oli neljä muuta matkustajaa. Meillä oli mukava porukka ja se noin tunnin aika, minkä me ilmassa vietimme, meni aivan silmänräpäyksessä vitseillemme naureskellessa ja maisemia ihaillessa. Tikkakosken lentokentältä nousi laskuvarjohyppääjiä taivaalle kuskaava pienkone, jonka lentäjä ohi lentäessään kehui radion kautta palloamme komeaksi. Pallomme oli Suomi100-aiheinen sinivalkoinen ekopallo, joka kuluttaa vain kolmanneksen polttoainetta verrattuna tavalliseen kuumailmapalloon.

Laskeutumisen aika aiheuttikin meille melkoista haastetta, sillä tuuliolosuhteet ajoivat meidät keskelle aika tiivistä asuinaluetta. Niinpä laskeutuessamme korimme pohja hipoi omakotitalon savupiippua ja katolle asennettua antennia. Laskeuduimme maahan ajotien laitaan kävelytielle samaisen omakotitalon tontin kupeeseen ja olin varma että pyyhkäisemme tuolta tontilta marjapuskat mukanamme, sillä ylitimme piha-alueen ehkä reilun metrin korkeudessa. Ammattilainen lentäjämme ei kuitenkaan ryhtynyt marjavarkaisiin ja savupiiputkin saivat jäädä omille sijoilleen, sillä parkkeeraaminen osui kyllä sentilleen siihen, mihin lentäjämme sanoi laskeutuvansa. Lennon päätteeksi käteemme saimme vielä lasillisen kuohuvaa sekä todistuksen lennosta.

Fiilis oli aika mahtava. Sanaton ja mykistynyt. Oli olo, että olen kokenut jotain aivan tajuttoman hienoa ja saan olla tästä ikimuistoisesta elämyksestäni läheisilleni todella kiitollinen, mutta samalla tunsin, että tarvitsen ehkä päivän tai pari ymmärtääkseni, mitä juuri tapahtui. Tässä oli varmasti tämän vuoden äitienpäivälahja, syntymäpäivälahjat, joululahjat ja kaikki muutkin muistamiset minun suuntaani. Olen vain niin otettu siitä, että minua varten tällaista oli järjestetty selkäni takana. Kiitos! Tuhannesti kiitos!

Loppukevennyksenä lainaus ilmapurjehdustodistuksestani: ”Katriina Tammilehto on moitteettomasti ja ilmapurjehduspalloa wahingoittamatta, ilman merikipua sekä ohjaajaa wakawammin hermostuttamatta suorittanut kaikki ensikerran purjehtijalle asetetut waatimukset olemalla lennossa mukana, etenkin mitä tulee ylilennetyn maa-alueen asukasten turvallisuuteen, jonka todisteeksi hänelle wielä hengissä olevana tämä paperi omaksi annetaan.”

Ja vielä lopuksi; ihanaa äitienpäivää kaikille äideille! Omasta näkökulmastani etenkin omalle äidilleni, mummoilleni, anopilleni, kummipoikani äidille sekä sukuni ja ystäväpiirini monille mahtaville äideille! Toivottavasti jokaisen äidin äitienpäivä olisi täynnä iloa ja hymyä sekä onnen tunteita siitä etuoikeudesta, että saa olla äiti omille rakkaille lapsilleen! Onnea äidit!