Polkuja

Viikko sitten perjantaina siirsimme asemamme Jyväskylästä valmiiksi Helsinkiin ja yövyimme sukulaisteni luona, sillä laivamme Viroon lähti Helsingin satamasta jo 7:30 ja paikalla meidän piti olla tuntia aiemmin, kun kerta autolla olimme liikenteessä. Virossa olimmekin jo hyvissä ajoin aamupäivällä ja pääsimme aloittamaan kilometrien taittamisen. Virossa suunnaksi otettiin Liettuan Panevėžys, josta oli varattuna meidän ensimmäinen majapaikkamme.

 

Virossa tuntui olevan sitä samaa tasaisen harmaata maantietä ja ympärillä havu- sekä lehtometsää niin kuin Suomessakin. Tien pientareet olivat täynnä tuttuakin tutumpia hirvivaroituksia, jotka hiljalleen Latviaan mennessä vaihtuivat peuravaroituksiksi. Latviassa teitä ympäröivä luonto vaihtui lehtomaisemmaksi, mutta edelleen oli laakeaa kuin Pohjanmaalla. Viljapeltojen oheen ilmestyi myös maissipeltoja. Maissipellot huojuivat vehreinä ja korkeina kevyessä tuulessa maanteiden molemmin puolin. Pelloilla hiiriä ja muita pikkueläimiä pyydystivät nokkelat haukat ja lukuisat haikarat olivat pesiytyneet lähes joka pellon kupeeseen. Haikaroiden valtavan isoja pesiä, jotka muistuttavat lähinnä tanskandogin rottinkisia petejä, näki muun muassa sähkötolppien huipulla. Rypsipellot aaltoilivat tuulessa keltaisena.

 

Leveäkaistatiet ovat ihania ja Latviassa hyvin yleisiä sekä suosittuja, mutta niiden ideologia on tunnettava, jotta niillä osaa ajaa aiheuttamatta vaaraa itselle tai muille tienkäyttäjille. Olin etukäteen kuullut kauhutarinoita Baltian liikenteestä, kuinka autot ohittavat maantiellä jopa oikealta ja meno on aivan päätöntä. Vastaus ihmetykseeni eriskummallisesta ajokulttuurista tuli, kun pääsimme leveäkaistatielle, sillä jos näiden teiden luonnetta ei ymmärrä, ei ihme jos autot tulevat ohi oikealta. Jos tällaiset tiet eivät ole entuudestaan tuttuja (Suomesta kyllä muutamia leveäkaistateitä löytyy paikoitellen), niin opettele etukäteen sulkuviivojen ja katkoviivojen merkitys ja tunnista nämä tiet tiemerkinnöistä, koska latviankieliset tekstiopastetaulut eivät ihan aukea ilman latvian lyhyttä oppimäärää. Lyhykäisyydessään näillä teillä ajetaan aivan oikeaa laitaa oikea rengas reilusti reunaviivan yli, jolloin tavallisesta maantiestä tulee ikään kuin kolmikaistainen. Molempiin suuntiin menevät autot voivat ohittaa vuorollaan keskiviivaa pitkin, vaikka vastaan tulee liikennettä. Jos joku jurnuttaa tällaisella tiellä keskiviivassa kiinni eikä ymmärrä tehdä tilaa nopeammille vastaantuleville ja takana-ajaville, niin ei ihme, että paikalliset menettävät hermonsa ja ohittavat oikealta nämä teidentukot.

Liettuassa maisema alkoi jo vaihtua niin reheväksi, että tunnisti olevansa ulkomailla ja kaukana kotoa. Maantie mutkitteli läpi kylien eikä ohikulkuteitä tunneta. Tiet olivat edelleen aika hyvässä kunnossa ja läpi Baltian saa ajaa suhteellisen hyvää asfalttia pitkin. Välillä samaa maantietä vedetään jouhevassa letkassa sata lasissa ja hetken päästä saavutaan taas pienen kylän keskustaan, missä vauhti tippuu 50km/h. Kylien ja kaupunkien asfalttiteissä sen sijaan sitten olisi toivomisen varaa. Tiet ovat urautuneet, paikatut moneen kertaan, reikäisiä ja muhkuraisia. Matkavauhdiksi keskimäärin tulee arviolta 70-80km/h, joten Baltiaa ei ylitetä ihan hujauksessa.

Liettuassa yövyttyämme matka jatkui kohti Puolan Częstochowaa, johon oli varattu seuraava majoitus. Puolassa Lari ottikin sitten 100 zlotyn ylinopeussakot ylittäen 90 kilometrin sallitun nopeuden ja poliisisedän tutka näytti 113km/h. Poliisit olivat kuitenkin varsin mukavia ja koska meillä oli käteistä vain euroina, niin saimme maksaa poliiseille käteisenä suoraan 25€ ja homma oli sillä kuitattu. Vitsailimme, että näinköhän menivät rahat valtion kirstuun, vaan taisivatpa poliisit kaartaa lähimpään kahvilaan tai ravintolaan pikku tauolle, mutta saimme me maksustamme kuitenkin kuitin, joten todellisuudessa rahat varmastikin tilitettiin valtiolle rehellisyyden nimissä. Joka tapauksessa poliisit olivat varsin avuliaita ja he opastivat meidät kakkaepisodilaiset seuraavalle huoltoasemalle ja kertoivat vielä valmiiksi seuraavan tutkapaikankin. Kakkaepisodin tästä hommasta teki se, että Alisa turautti vaippaansa juuri sopivasti aika haisevan taikinan ja sanoin Larille, että pysähdytään seuraavalle huoltoasemalle vaipanvaihtopuuhiin, kun samantien lauseen lopetettuani näkyikin poliisi edessämme viittoilemassa meitä pysähtymään. Poliisin tullessa ikkunaan jututtamaan Laria, löyhähti autostamme varmasti aika mielekäs imelän haiseva tuoksu vasten poliisin kasvoja ja ei ihme, että asiaa siirryttiin selvittämään sen jälkeen auton ulkopuolelle.

 

Puolan tiet olivat kunnoltaan vaihtelevia, mutta yleisesti ottaen huonommassa kunnossa kuitenkin kuin Baltiassa. Maantietkin olivat paikoin rikkonaisia ja kuoppaisia. Välillä tie muuttui varsinkin taajamissa ja kylien keskustojen läpi ajaessa hyvinkin kapeaksi. Kuoppainen ja monttuinen tie saattoi olla niin kapea, että oikean puoleiset renkaat pöllyttivät hiekkaa asfaltin ulkopuolella pientareella. Ajoimme läpi kylämarkkinoiden, missä tienvierustat olivat täynnä rintarinnan rantaleluista pursuilevia markkinakojuja ja jättimäisiä ilmapallorykelmiä, jotka huojuivat ajotien ylle. Toisessa hetkessä painettiinkin taas jo satasta urautuneella, paikatulla maantiellä ja osa ajomatkasta vedettiin hyvinkin haipakkaa moottoriteitä pitkin.

 

Puolassa vietetyn yön jälkeen matka jatkui kohti Itävallan Grazia, jossa oli tarkoitus viettää viimeinen yö ennen saapumistamme Kroatiaan. Puolasta ajoimme siis Tšekkeihin, sieltä Slovakiaan ja sen jälkeen vielä Itävaltaan. Slovakian kautta ajoimme siksi, että Wienin edustalla oli niin massiivinen tietyöpätkä, että katsoimme järkeväksi ajaa pari kymmentä kilometriä extraa ja ohittaa tuo liikennetukos Slovakian moottoritien kautta. Tšekeissä maisema muuttui selvästi vuoristomaisemmaksi ja maiseman tasaisuus oli tipotiessään. Maan läpi ajettiin hyvinkin haipakkaa moottoriteiden läpi, joilla Kroatiaan saakka on 110 tai 130km/h nopeusrajoitukset. Tšekkeihin saavuttaessa mukaan kuvioon astuvat myös vinjetit eli aikaperusteiset kertaluontoiset tienkäyttömaksut. Henkilöauton 10 päivän (minimi) vinjetti maksoi 310 korunaa (noin 12 euroa). Vinjettejä voi ostaa valtioiden rajoilta merkityiltä myyntipisteiltä ja huoltoasemilta.

Kuten mainitsinkin, niin navigaattorimme kierrätti meidät Slovakian kautta Wienin edustalla olevan mittavan tietyöalueen vuoksi. Slovakiassa matkamme taittui myös moottoriteillä kiitäen ja arvioitu ajoaika itseasiassa lyheni, vaikka matkaa tuli hieman enemmän. Slovakian vinjetti maksoi 10 euroa (voimassa 10 päivää). Itävaltaan vinjetti puolestaan maksoi 8,90€ ja on voimassa kuukauden. Itävallassa teitä reunustavat maisemat ovatkin sitten todella upeat. Matkasta ei voi kuin nauttia. Kilometrit hupenevat vauhdilla moottoriteillä kiitäessä, jotka ovat paremmassa kunnossa kuin esimerkiksi Tšekeissä, ja ympärillä nousee syvän vihreä vuoristo, missä on runsas rehevä kasvillisuus, havua ja lehtoa. Vuoren rinteillä laiduntavat siellä täällä lehmälaumat ja jylhien vuorten huipuilla näkyy linnojen muureja. Moottoriteitä reunustavat sympaattiset pikkukylät, joiden maamerkkeinä kohoavat näyttävät kirkontornit ja tiet mutkittelevat läpi vuoristomaisemien ja pitkien tunneleiden. Upeita kirkkoja saattoi itse asiassa bongata ihan Virosta asti läpi koko matkan.

 

Viimeiselle ajopäivälle meille jäi enää kolmisen sataa kilometriä. Ylitimme Slovenian saapuen Kroatiaan. Sloveniaan vinjetti oli matkamme kallein. Seitsemän päivän vinjetti maksoi 15 euroa. Sloveniassa matka taittui pitkälle myös moottoriteitä pitkin lukuun ottamatta loppupätkää, joka mutkitteli pienillä, mutkaisilla vuoristoteillä. Matkapahoinvointia potevan olisi pitänyt noilla teillä pysähtyä moneen kertaan kyykistelemään puskiin ja vetämään henkeä. Itsekin sain aika tiiviisti tuijotella tietä, ettei pahoinvointi yllättänyt. Maisemat olivat kuitenkin vaivannäön arvoiset.

 

Kroatiassa ei ole vinjettikäytäntöä, mutta erinäisten moottoriteiden, tunneleiden ja siltojen käytöstä pitää maksaa. Kroatiaan saapuessa maksoimme moottoritien käytöstä 9 kunan (noin 1,20 euroa) tiemaksun. Vaikka Slovenian ja Kroatian välisen rajanylityspaikan oli kerrottu olevan ajoittain hyvin ruuhkainen etenkin kesän lomasesonkiaikana, niin me selvisimme rajalta läpi hyvinkin nopeasti emmekä me jonotelleet kymmentä minuuttia kauempaa. Kroatian puolella ajoa ei ollutkaan jäljellä enää kuin parikymmentä kilometriä. Autoon tankattiin matkan aikana bensaa 300 eurolla, josta puoli tankillista jäi vielä jäljelle päästyämme lopulliseen määränpäähämme.

 

Loma-asuntomme on sellaisella alueella vuoristossa, että sinne ei ole ihan helppoa löytää. Ensin navigaattorimme ajatti meidät kymmenisen kilometriä harhaan. Kun saimme korjatuksi määränpäämme navigaattoriin, ei se löytänyt täsmällistä osoitetta, sillä karttaan on merkitty vain asuinalue, jolla vuokra-asuntomme sijaitsee. Teistä saatika talonumeroista sai vain unelmoida. Niinpä päästyämme asuinalueemme laitamille, alkoikin talosta taloon kysely, että mihin meidän pitäisi mennä. Meidät opastettiin niin järkyttävälle reitille, että aloin jo toivomaan, ettemme olisi koskaan reissuun lähteneetkään. Tie oli todella jyrkkää ylämäkeä, johon automme hyytyi täysin. Reikäinen asfaltti ja hiekka eivät tehneet ajamisesta yhtään helpompaa. Sora luisti renkaiden alla. Tie oli niin kapea, että molemmin puolin jäi vain senttejä ylimääräistä ja olimme varmoja, että tällä reissulla lähti muuten maalit automme kyljistä tietä reunustaviin kivimuureihin raapien. Jouduimme valuttamaan auton alas pariin kertaan, ottamaan uudestaan vauhtia ja ajamaan kieli keskellä suuta toivoen, että tie renkaiden alla pitäisi niin, että automme selviäisi ylös ilman naarmuja ja ilman, että tarvitsemme 20 miestä työntämään autoamme. Sydän hakkasi ja mietin jo mielessäni, että jos tällaista tietä mennään meidän asunnolle joka kerta, niin en lähde kahteen kuukauteen lomakodistamme mihinkään. Pääsimme lopulta tuon hullun tien ylös auto ehjänä ja kaikki olimme hengissä. Edelleenkään emme löytäneet asuntoa ja kysely talosta taloon jatkui. Puhelin oli hetkeksi kadottanut matkapuhelinverkon enkä saanut soitettua vuokraisännällemme. Lopulta monen mutkan kautta löysimme asunnollemme, kun vuokraisäntämme haki meidät rinteestä ja opasti pihaan. Samantien uudet naapurimme opastivat meille järkevämmän reitin asunnollemme. Olimme ajaneet jotain sellaista vanhaa, rapistunutta reittiä, mitä monet paikallisetkaan eivät käyttäisi. Huh huh! Pääsimme kuitenkin perille ja jatkossa uskallamme liikkua asunnoltamme autolla, sillä tämä uusi tie, jota karttaan ei ole edes piirretty, on leveä, hyväkuntoinen ja turvallinen. Sydän ei tykytä enää järkytyksestä ja pulssi on tasaantunut. 2500 kilometrin, yli 30 autossa istutun tunnin ja monen sykähdyttävän autossa eletyn hetken jälkeen olemme onnellisesti perillä, kotiutuneet ja aivan rakastuneet asuntoomme, Veprinacin kylään, joka sijaitsee noin 500 metriä merenpinnan yläpuolella vuoren rinteellä, Opatijaan, Rijekaan ja Kroatiaan.

Alisan kanssa matkustamisessa ei ollut myöskään mitään ongelmaa. Alisa nukkui autossa päiväunet ja leikki paljon leluilla. Kirjat luettiin niin puhki, että yhdestä oli kannet ja sivutkin irti perille päästyämme. Välillä turhautuminen iski, olimmehan välillä tien päällä 10 tuntia päivässä. Silti joka päivä määränpäähämme saapuessamme Alisalla oli hymy huulilla ja nauru herkässä. Paremmin matka ei olisi voinut taittua näin pienen lapsen kanssa, jolle ei voi edes selittää, miksi me istumme yhtäkkiä monta päivää paikallamme autossa takamukset puutuneina. Eli minulta ainakin lämmin suositus automatkailulle lapsen kanssa. Hyvin se homma suttaantuu; varsinkin silloin, kun välipalat syödään autossa ajon aikana, niin suttaantui erittäin hyvin!