Polkuja

Viime kesänä Haltin vaelluksen jälkeen jäimme Kilpisjärvelle hotelliin vielä yhdeksi yöksi. Illan aikana kerkesimme hotellin pesutuvassa pesemään kaikki vaelluskamppeemme ja hotellin rantasaunassa saatiin jynssättyä myös itsemme puhtaiksi ja pulahdettiin rantasaunasta myös Kilpisjärveen. Energiavarastoja tankattiin hotellin ravintolassa ja yö nukuttiin sikeästi hotellin puhtaissa, valkeissa lakanoissa. Seuraavana aamuna olikin sitten taas aika jatkaa matkaa runsaan hotelliaamupalan jälkeen, josta jo vaelluksella oli vesi kielellä unelmoitu. Auton nokka käännettiin kohti Pohjois-Norjaa, jossa teimme vielä vajaan viikon mittaisen autoreissun ennen kotiinpaluuta.

Pohjois-Norjassa on luontoa rakastavalle ihmiselle lähes loputtomasti nähtävää, mutta muutamassa päivässä ei joka paikkaan kerkeä. Tällä kertaa meidän reittimme kulki Kilpisjärveltä Gorsabruan kanjonille, sieltä Lyngeniin Blåvatnet -jäätikköjärvelle, josta matka jatkui Altan kautta Nordkappiin ja sieltä vielä lopuksi Børselvissa sijaitsevalle Silfarin kanjonille ennen kuin palasimme Karigasniemen kautta Suomen puolelle. Ajokilometrejä Norjan puolella kertyi noin 1050km.

Kilpisjärveltä Gorsabrualle ei turhan kauaa ajele ja Kilpisjärveltä sinne voisikin aivan hyvin tehdä vaikka pelkästään päiväretken, jos ei pidemmäksi aikaa Norjaan ole muuten menossa matkailemaan. Matkaa sinne nimittäin Kilpisjärveltä on vain noin 100 kilometriä ja ajoaika noin 1,5 tuntia. Perille löytää ajamalla Birtavarreen ja sieltä edelleen Kåfjorddaleniin (Kaivuonon laaksoon). Reitin loppupäässä matkanteko hidastuu asfaltoitujen teiden muuttuessa kapeiksi sorateiksi, joita pitkin noustaan vuoristoon kohti Gorsan kanjonialuetta. Sorateillä muutoinkin vauhtia kannattaa hidastaa, sillä alueella vapaana laiduntaa lampaita ja tie on myös paikoin todella pomppuinen. Aivan viimeiset kilometrit muuttuvat jo suht jänniksi vuoristossa kiemurtelevan tien mennessä entistäkin kapeammaksi ja huonokuntoisemmaksi, hiekan pölistessä ilmassa ja ajokulman muuttuessa jyrkemmäksi. Heikkohermoisempi painaa mieluiten silmät kiinni ja puristaa penkistä tiukemmin.

Auton voi jättää vuoristoon joko alemmalle parkkipaikalle, josta kävelymatkaa tulee noin 8 kilometriä merkittyä reittiä pitkin (4km suuntaansa), tai voi jatkaa puusillan yli ja kivuta autolla tietä edemmäs Gorsabruan parkkipaikalle, josta kävelymatkaa kanjonille on enää noin 1,8 kilometriä suuntaansa. Gorsabruan parkkipaikallekin tie on kuitenkin ihan ajettavissa kunhan rauhassa kieli keskellä suuta ajelee ja sieltä selkeästi merkitty kävelyreitti leveää helppokulkuista sorapolkua pitkin vie suoraan Gorsan rotkolle ja sen ylittävälle massiiviselle terässillalle, Gorsabrualle. Me emme kaivanneet tällä kertaa pidempää patikointia Haltin vaelluksen päälle, joten ajoimme autolla lähimmälle parkkipaikalle ja kävelimme sieltä kanjonille.

Gorsabrua on siis Pohjois-Euroopan syvimmän kanjonin ylittävä silta Kåfjordin (Kaivuonon) kunnassa Tromssassa. Syvyyttä kanjonilla on 153 metriä sillä kohtaa, missä silta ylittää rotkon. Itselleni tarpeeksi päätä huimaava kokemus oli kävellä terässiltaa pitkin kanjonin yli ja takaisin, mutta sillalta järjestetään myös benjihyppyjä. Jos mielii päästä hyppäämään benjin näissä maisemissa, kannattaa oma reissuaikataulu tehdä sen mukaan, miten benjihyppyjä on mahdollista päästä tekemään, sillä niitä ei järjestetä joka päivä. Netistä löytyy tietoa benjihyppyjen aikatauluista.

Terässillan kupeessa kohisee upea vesiputous kohti kanjonin syvyyksiä. Sillalta vesiputousta ja kanjonia kuvatessa kannattaa kuitenkin pitää kamerasta tai puhelimesta tiukasti kiinni. Meidän kanssa sillalla samaan aikaan oli toinen lapsiperhe, ja naisen käsistä lipesi puhelin, kun hän napsi kuvia. Puhelin kolahti sillan lattiaan ja siitä pomppasi vielä jatkaen matkaansa syvälle kanjonin pohjalle. Naisen kauhistunut ilme kertoi kyllä kaikki sen hetken fiilikset, kun hän katsoi kanjoniin katoavan puhelimensa perään. Tavaroiden lisäksi tiukasti kiinni kannattaa pitää myös lapsista ja itsekin välttää kulkemasta polkujen reunoilla. Alueella on ihmisillekin sattunut vakavia onnettomuuksia, joten reitille ja sillalle ei kannata lähteä hötkyilemään, vaan kulkea rauhassa ja katsoa mihin astuu. Polkujen ja kanjonin reunoille ei todellakaan kannata mennä kuikuilemaan ja kurottelemaan, koska pudotusta on reippaasti, mikäli jalka lipeää ja horjahtaa.

Kaikesta pelottelusta huolimatta Gorsabrualla vierailu todella kannattaa. Maisemat ovat huikaisevan upeat ja rotko syvyydellään on mykistävä näky. Sillalla seistessä itsensä tuntee muurahaisen kokoiseksi. Lisäksi autolla Norjassa matkaileva saa tästä ihania muistoja luovan pysähdys-, -jaloittelu ja -evästauon, jossa maisemat tekevät vaikutuksen, mihin tahansa suuntaan katseensa kääntääkin.