Polkuja

Haltin vaellus oli ollut pitkään haaveenani ja reitille oli tarkoitus lähteä jo kesällä 2022, mutta Larin telottua polvensa, vaihtui tuon kesän vaelluskohde lyhyempään Hetta-Pallaksen 55km vaellukseen ja Haltille lähtöä päätettiin lykätä vuodella. Olihan tuolloin Larin polvileikkauksesta kulunut vasta kolmisen kuukautta aikaa eikä fysioterapeutti voinut mitenkään päin suositella Haltin vaellusta siihen hetkeen pitkän matkan ja vaikeakulkuisen maaston vuoksi. Hetta-Pallaksen vaellus oli kuitenkin lopulta täysi kymppi ja saimme sieltä erinomaisen vaellusmuiston kesälle 2022, mutta seuraavana vuonna edessä häämöttikin sitten viimein Haltin vaellus heinäkuussa 2023.

Haltille vaellus startataan Kilpisjärven luontokeskukselta, johon saa jätettyä kätevästi auton parkkiin, ja maastoon merkittyä reittiä pitkin matkaa Haltille ja sieltä takaisin kertyy noin 110km. Matkassa mukana minun ja Larin lisäksi oli tietysti myös tuolloin 7-vuotias tyttäremme. Koiramme, joka aiemmin on vaeltanut myös mukanamme, jäi tällä kertaa vanhempieni luokse viettämään rauhallisempaa kesälomaa, sillä en halunnut ottaa tarpeetonta riskiä, että koiran tassut rikkoutuisivat Haltin erämaan kivikoissa ja toisaalta koirallamme alkaa myös olla ikää jo sen verran, että näin pitkät vaellukset alkavat olla hänelle jo turhan raskaita.

Voisi kuvitella, että kauan odotettuun vaellukseen oli valmistauduttu pitkään ja hartaasti, kun vaelluskohde oli muuttunut unelmasta tavoitteeksi jo Karhunkierroksen jälkeen pari vuotta sitten, mutta se ei suinkaan ole koko totuus. Varustehankintojen kanssa olin kyllä ajoissa jo miettinyt, mitä varusteita mukaan tarvitaan ja tehnyt hankintoja sen mukaisesti. Esimerkiksi joitakin varusteita piti uusia, kuten vanhat retkipatjamme. Töistä lomat oli myös sovittu ennalta sopivaan ajankohtaan. Muuten vaellukseen valmistautuminen onkin sitten meikäläisellä aika boheemilla tasolla. Käsivarren erämaan kartta käytiin ostamassa muutama viikko ennen reissuun lähtöä ja joitakin päiviä etukäteen teimme muutaman erilaisen vaellussuunnitelman, miten voisimme kilometrit jakaa eri vaelluspäiville ja missä yömme yöpyisimme. Lapsen kanssa vaeltaessa on hyvä tehdä useita erilaisia suunnitelmia siitä, miten vaellus potentiaalisesti voisi edetä erilaisissa kuviteltavissa olevissa skenaarioissa, ja vaelluksen aikana antaa suunnitelman sitten spontaanisti elää sen mukaisesti, miten vaelluspäivät todellisuudessa etenevät ja mikä kulloinkin on jaksamisen ja energiatasojen tilanne sekä myös myötäillä sääolosuhteita. Sateisessa säässä voi aivan hyvin vaeltaa, mutta ukkosella hakeudun ihan suosioilla suojaan odottamaan sään rauhoittumista ja muokkaan vaellussuunnitelmaa sitten sen mukaisesti, miten päästään taas turvallisesti etenemään. Vaelluspäivien kilometreihin vaikuttaa myös se, että ensimmäisenä päivänä todennäköisesti tuoreilla jaloilla pääsee etenemään vauhdikkaammin ja pitkänkin matkan. Seuraavana päivänä vaellus kuitenkin alkaa jo tuntua lihaksissa ja pienellä lapsella matkanteko selvästi hidastuu. Meillä oli yksi suunnitelma, jossa kilometrit painottuivat enempi vaelluksen alkuun, toinen suunnitelma, jossa ne painottuivat enempi vaelluksen loppuun ja kolmas suunnitelma, jossa kilometrit jakautuivat tasaisemmin jokaiselle vaelluspäivälle. Lopputuloshan sitten oli se, että itse vaellus ei toteutunut yhdenkään alkuperäisen suunnitelman mukaisesti ihan prikulleen ja juuri se onkin vaeltamisen yksi hienouksista, että sitä itse sopeutuu luontoon ja ympäröiviin olosuhteisiin eikä päinvastoin.

Aikaa vaellukseen olimme varanneet 8 päivää ja kahdeksassa päivässä vaelluksemme lopulta myös toteutimme. Moni vaeltaa reitin nopeammin, 5-7 päivässä, ja sitten on näitä vaelluspolkujen superkiitureita, jotka menevät reitin läpi vieläkin nopeammin. Meillä kuitenkin ensimmäinen realiteetti oli mukana vaeltava 7-vuotias lapsi, jonka mukaan sopiva matkavauhti olisi määriteltävä. Toinen realiteetti oli vaelluksen tuoma nautinto. Minulle palkinto ei ole pelkästään vaelluksen suorittaminen loppuun, vaan myös itse vaelluksella oleminen. Kun olen vaeltamassa, olen juuri siellä, missä minun kuuluukin olla, omassa sielunmaisemassani, mitä olen koko vuoden odottanut. Ei minulla ole mikään kiire sieltä polkujen varrelta pois. Karhunkierroksen vedimme läpi neljässä päivässä. Nyt jälkikäteen ajatellen olisinpa ollut tuolloin viisaampi ja hidastanut vauhtia ainakin päivällä. Reitti olisi tuolloin tarjonnut onnistumisen fiilisten lisäksi paljon enemmän nautintoa siitä upeasta luonnosta ja upeasta matkasta sekä vähemmän kipua. Mutta Haltin kanssa olimme viisaampia ja reissuun varattiin juuri sopivasti aikaa.

Haltilla meidän ensimmäisen päivän vaellus Kilpisjärven luontokeskukselta Kuonjarjoen tuvalle oli yli 21 kilometriä, ja tuo matka sujui aika vaivattomasti.

Toisen päivän tavoitteemme oli siirtyä noin 19 kilometrin matka Phitsusjärven autiotuvalle, mutta matka etenikin odotettua hitaammin ja Alisalla energiat loppuivat kesken pari kilometriä ennen tupaa. Olimme kerenneet jo Phitsusjärven rannalle, mutta tupa häämötti vastarannalla. Tuossa kohtaa ei ole mieltä lähteä väkisin puskemaan viimeistä pätkää, vaan päätimme parkkeerata yöksi niille sijoille. Jotta lapsi nauttisi vaelluksista, on tärkeää osata lukea oman lapsensa voimavarojen riittävyyttä. Matka ei saa olla lapselle loppuun uuvuttava rääkki, vaan mielenkiintoinen seikkailu. Niinpä rinkat laskettiin selästä niille sijoille, etsittiin tarpeeksi tasainen kohta teltalle, pystytimme teltan ja aloimme trangialla iltapalan valmistukseen. Yöllä heräsin siihen, että piti hipsiä käymään pissalla ja asiani suoritettua ennen kuin palasin telttaan takaisin sisälle, jäin seisomaan teltan viereen ja ihastelemaan maisemaa. Yö oli tyyni ja järven yllä oli kaunis hämärä valo, mutta pimeydestä ei ollut tietoakaan Lapin yöttömässä yössä. Järven takaa kohosivat horisonttiin tunturien huiput ja taivaalla leijui muutama pilvi. Tuo tyyni, rauhallinen hetki maisemaa katsellen oli yksi omista lempihetkistäni vaelluksen aikana. Maisema oli pysäyttävä ja katselin sitä hyvän tovin räpsien muutaman valokuvan ennen kuin kömmin takaisin unille telttaan. Telttayö osoittautui lopulta loistavaksi päätökseksi ja nukuimme aamulla pitkään.

Seuraavana päivänä matka jatkui taas virkeänä ja etenimme Haltin tuvalle saavuttaen taas alkuperäisen matkasuunnitelmamme mukaisen aikataulun. Saderintama saavutti meidät muutama kilometri ennen Haltin tupaa, mutta samalla pilvien välistä pilkottivat auringonsäteet luoden polulle eteemme sateenkaaren. Niinpä kävelimme sateessa auringonpaisteessa kohti edessä kaartuvaa sateenkaarta, mikä oli jotenkin käsinkosketeltavan maaginen hetki. Mikäli aina toivoo vaelluksilleen pelkkää auringonpaistetta, ei koskaan voi vaeltaa kohti sateenkaarta, joten kannattaa myös muistaa, että sää on ennen kaikkea asenne- ja pukeutumiskysymys.

Haltin tuvalla vietimme lopulta kaksi yötä. Ensin yövyimme tuvalla Haltin huiputusta edeltävän päivän, mutta huiputuksen jälkeen emme jatkaneet matkaa enää Phitsusjärven tuvalle, vaan jäimme myös toiseksi yöksi keräämään voimia Haltin tuvalle. Nuo päivät olivat hyvin sumuisia, ja maan pintaan laskeutuva sumuvaippa loi taianomaisen tunnelman Halti Spahan. Halti Spa on luonnonkivien muodostama alue Haltin tuvan edustalla, jossa Haltin viertä myötäilevä joki laskee Haltijärveen. Virtaavan veden tasaiseksi hiomille kiville voi mennä istumaan ja joesta virtaavan hyisen jäisen veden alla pystyi huuhtomaan alkuvaelluksen hiet ja liat tiehensä. Kokemus oli sanoinkuvaamattoman upea, virkistävä ja vaikka pistävän kylmä vesi sai haukkomaan henkeä peseytymisen aikana, oli sen jälkeen olo kuin uudestisyntynyt. Vesi teki hyvää väsyneille lihaksille ja virkisti myös mielen.

4. päivä toi mukanaan Haltin huiputuksen. Maasto on kivilohkareista rakkaa, jossa on vaikea kulkea. Reitti ylös on osin jäinen ja luminen. Nousu ei kuitenkaan lopulta ollut niin rankka kuin voisi kuvitella, varsinkin kun teimme nousun ilman rinkkoja, koska jätimme rinkat odottamaan paluutamme Haltin tuvalle. Huiputimme Suomen puoleisen Haltin huipun sakeassa sumussa, mutta Norjan puoleisen huipun jätimme suosiolla odottamaan seuraavaa kertaa. Suomen puoleiselta huipulta Norjan puoleiselle huipulle reittiä ei ole merkitty maastoon emmekä etenkään lapsiperheenä ota turhia riskejä vaeltaessamme, joten emme kartan ja kompassin avulla lähteneet suunnistamaan Norjan puoleiselle huipulle ottaaksemme selvää vain että eksyisimmekö sumuun vai emme. Joka tapauksessa perheenä olimme saavuttaneet tavoitteemme tavoittaessamme Suomen puoleisen Haltin huipun. Kokemuksesta ehdottomasti vielä asteen verran hienomman olisi tehnyt se, jos olisimme huipulta nähneet myös upeat ympäröivät erämaa- ja tunturimaisemat, mutta kyllä siellä huipulla vaan sumustakin huolimatta fiilis oli mieletön, kun olimme lapsiperheenä tiemme sinne selvittäneet. Tuo onnistumisen fiilis ja riemu toivottavasti välittyy myös videolta, jonka vaelluksestamme koostin.

Vietettyämme pari yötä Haltin tuvalla, alkoi paluumatka Kilpisjärven luontokeskukselle. Vetäisimme pitkän vaelluspäivän ja jälleen etenimme lähes parikymmentä kilometriä Meekonjärven tuvalle asti. Phitsusjärven tuvalla söimme lounaan ja siitä lähdettyämme jälleen etenemään, alkoi sade, joka jatkuikin sitten kymmenisen kilometriä ja iltaan asti. Kengät ja housun lahkeet olivat litisevän märät päästyämme Meekonjärvelle asti, jossa yövyimme jälleen tuvassa ja kuivattelimme kamppeita seuraavaa päivää varten. Illalla tuvassa vieraili myös metsähallituksen työntekijä, joka oli tarkastamassa alueen luonnonvaraisten naalien pesintää sekä samalla tupien palohälyttimiä. Alisa pääsikin testaamaan Meekonjärven autiotuvan palohälyttimen, joka oli oikein hyvin toiminnassa. Samalla metsähallituksen työntekijä kertoi naalien viimeaikaisen pesinnän onnistuneen hyvin, josta he olivat oikein iloisia.

Meekonjärvellä yön nukuttuamme matka jatkui kohti Kuonjarjoen tupaa, jossa vietimme toiseksi viimeisen yömme ja jatkoimme märkien kenkien kuivattelua.

Viimeiseksi yöksi siirryimme vielä Saarijärven aivan uutukaiselle tuvalle, jossa on valtavasti tilaa majoittua, mutta vaikka tuvassa oli vain yksi matkalainen yötä, me päätimme vielä viimeiseksi yöksi pystyttää tuvan pihaan teltan ja yövyimme siellä. Viimeisen illan kunniaksi ja Kuonjarjoella tutustumiemme muiden vaeltajien seurassa saimme nauttia Saarijärven tuvalla lettukesteistä ja voi miten hyvältä pannulla paistetut tuoreet letut maistuivatkaan viikon vaelluksen loppusuoralla.

Viimeisenä päivänä oli aika patikoida takaisin Kilpisjärven luontokeskukselle. Viimeisen päivän kohokohta oli valtava porolauma, jonka näimme kaukana tunturin rinteellä. Tilanteesta hullunkurisen teki se, ettemme siihen mennessä vaelluksemme aikana olleet nähneet käsivarren erämaassa yhden ainutta poroa. Matkaan lähtiessämme olimme kuitenkin veikanneet kukin, montako poroa vaelluksen aikana näkisimme ja olimme kerenneet jo ajattelemaan, että veto meni nyt aivan mönkään, kun vastaan ei tosiaan ollut tullut yhden ainutta poroa. Lopulta poroja näkyikin sitten tosiaan toista sataa, mikä kruunasi kyllä ehdottomasti viimeisen vaelluspäivämme ja niinhän siinä sitten kävi, että Alisa kruunattiin vedonlyöntimme voittajaksi. Viimeisenä vaelluspäivänä sekä autolle saapuessamme oli voittajafiilis. Olimme saavuttaneet ja toteuttaneet unelmamme, olimme käyneet Haltilla ja saaneet monia ikimuistoisia kokemuksia sekä tutustuneet jälleen aivan mahtaviin ihmisiin polkujen varrella, mutta samalla olo oli myös haikea. Oma sielunmaisemani on Lapin tuntureilla ja niitä on aina yhtä vaikeaa ja haikeaa jättää taakseen ja jäädä odottamaan seuraavaa kertaa, kun pääsen palaamaan Lappiin.

Vaeltaminen on minulle eräänlainen elämäntapaharrastus. Koen myös äärimmäisen tärkeäksi sen, että tyttäreni vaeltaa mukanamme, eikä jää mihinkään sukulaisille hoitoon siksi aikaa, kun me aikuiset lähdemme vaelluksille. Toisaalta Alisa on tämän elämäntavan perinyt jo äidinmaidossa ja hän on aina innoissaan vaelluksilla mukana. Alisan sukupolvi sekä sitä edeltävä sukupolvi eli Alfa- ja Z-sukupolvet ovat niitä, jotka joutuvat ratkaisemaan maapallon suuret ilmastokysymykset tavalla tai toisella. Ei enää riitä, että he tekevät linjavetoja siitä, mitä ilmaston hyväksi pitäisi tehdä ja puhuisivat korulausein ilmastotavoitteista, vaan he ovat se sukupolvi, joka joutuu viemään käytäntöön ne toimet, ja pysymään niissä, joilla tämän maapallon elinolosuhteet säilyvät. Toivon, että sen vuoksi jokaiselle näiden sukupolvien lapsista kehittyisi niin syvä rakkaus ja kunnioitus luontoa ja tätä maapalloamme kohtaan, että he tekevät oikeat valinnat kaikkien meidän ja jälkeläistemme hyväksi ja kääntävät tämän kelkan oikealle raiteelle. Loppujen lopuksi kun jokaisen meistä elämisen kannalta tärkeimmät asiat mahtuvat yhteen reppuun, jonka jokainen jaksaa kantaa itse omilla hartioillaan.

Alla olevasta videolinkistä pääset katsomaan videon vaelluksestamme Haltille.

Kiitos Halti!