Polkuja

Kesä 2025, heinäkuu, Suomen kesä kuumimmillaan ja aika taas seuraavan vaelluksen. Tätä vaelluskohdetta mietimme pitkään. Mihin tällä kertaa? Karkkikaupassa oli taas liikaa ihanan houkuttelevia vaihtoehtoja, mutta vain yhden kerrallaan voi valita. Minulle karkkikauppa tarjoaa kaikki pohjoisen mielenkiintoiset vaellusreitit. Niin paljon nähtävää ja koettavaa, mutta vaelluksia voi tosiaan tehdä vain yhden kerrallaan ja jälleen rajoittavana tekijänä oli aika: lomaa kaksi viikkoa ja sinä aikana oli tarkoitus tehdä vielä vaelluksen lisäksi paljon muutakin, ajankäytöllisesti liian pitkää reittiä ei siis voinut valita.

Urho Kekkosen kansallispuisto oli meidän osaltamme vielä lähes koskematon ja tutkimaton. Aiemmin olimme UKK:ssa vaeltaneet Korvatunturin reitin, joka sijoittuu aivan kansallispuiston eteläiseen tai ehkä pikemminkin kaakkoiseen nurkkaan Savukoskelle Kemihaaraan aivan Venäjän rajalle. Siispä suurin osa tästä upeasta kansallispuistosta oli vielä näkemättä ja etenkin sen paljaat avotunturit ja Saariselän erämaaosat olivat osaltamme kokematta.

Reitiksi valikoitui Luirojärven kierros, jonka lähtö on Suomen Latu Kiilopäältä, josta edetään kohti Luirojärveä, mistä on mahdollisuus huiputtaa Sokosti, Itä-Lapin korkein tunturi, ja palailla niinikään tunturimaisemissa takaisin lähtöpaikkaan. Rengasreitille pituutta Sokostin huiputuksen kanssa tulee noin 85km hieman riippuen valitusta reitistä, sillä tätä reittiä ei ole merkitty maastoon, vaan reitti suunnistetaan omatoimisesti kartan ja kompassin avulla. Joskin luvassa on kuitenkin suhteellisen helppoa suunnistamista, koska suosionsa vuoksi reitille on painautunut selkeitä polku-uomia maastoon, joita seurailla, kunhan toki osaa suunnistustaitojen avulla valita aina sen oikean polun, jota lähteä seurailemaan ja on skarppina etenkin polkujen risteyskohdissa eikä missaa jokien ylityskohtia. Reitistä mielenkiintoisen tekevät sen mykistävän upeat erämaamaisemat, avotunturit sekä itselleni kahlaten ylitettävät joet ovat aina kutkuttavan innostavia.

Päivä 1 – Suomen Latu Kiilopäältä Suomunruoktulle

Vaelluksen ensimmäisenä päivänä sää oli aurinkoinen ja kuuma. Aurinko paistoi siniseltä taivaalta ja lämpömittari näytti +29 astetta, vaikka ei oltu vielä edes keskipäivässä. Vaelluksemme osui kesän kuumimpaan helleaaltoon. Hiki valui selkää pitkin ihan pelkästään paikallaan seisoessa. Tällä kertaa ei siis tarvinnut vetää vaellushousua ja takkia päälle, vaan matkaan sai lähteä hyvinkin kevyessä varustuksessa. Olen kuljettanut legginsejä mukanani vaelluksesta toiseen rinkassani siinä toivossa, että joskus meille kohdalle osuvat ne helteiset kelit, jolloin vaellushousut ovat liikaa, mutta siellä ne rinkassa ovat visusti pysyneet kaikki vaelluksemme tähän asti. Rinkassani kulkevista legginseistä on jo kerennyt perheemme kesken tulemaan pienimuotoinen vitsikin, että siinä se on vähiten työllistetty vaellustarvikkeemme, oikea vapaamatkustaja, koska tähän asti meille on kyllä osaksemme osunut ennemminkin hyytävät säät, erämaatuulet, saderintamat, ukkoset ja ennemminkin rinkasta on saanut kaivaa vain lämmintä ja sadevaatetta päälle. Mutta nytpä minä vetäisinkin legginsit aamutuimaan jalkaani ja lämpimämmät vaatteet saivat etsiä itselleen mukavan tilan rinkasta.

Auton jätimme Suomen Latu Kiilopään hotellin parkkipaikan päädyssä olevalle ilmaiselle parkkialueelle, johon vaeltamaan lähtevät saavat jättää autonsa pitkäaikaisparkkiin. Parkkialueen päädyssä on myös ulko-wc, joten ei muuta kuin vessa-asioiden hoito vielä, kengännauhojen kiristys, rinkat selkään ja menoksi kohti helteistä UKK:ta.

Me emme lähteneet suoraan etenemään kohti Suomunruoktun tupaa, vaan otimme ensimmäisen koukkauksen reitillä jo heti lähtöportilla. Me nimittäin aloitimme kapuamalla Kiilopään huipulle; tämä pätkä on vielä selkeästi maastoon merkittyä reittiä. Vaelluksen aloitus Kiilopään huiputuksella oli autolla ollessa vielä hyvä idea, mutta tunturille kavutessa pääsi kyllä samantien hien makuun ja sai reisiin tuntumaa rasituksesta, kun siinä helteessä rinkkojen kanssa kipusi suoraan ensimmäisen tunturin huipulle. Onneksi Kiilopää ei ole kovin korkea tunturi 546 metrin korkeudellaan ja reitti sinne on leveää polkua ja rakennettuja rappusia. Tästä syrjähypystä reitillemme tuli lisämatkaa noin kilometri.

Kapuaminen kuitenkin kannatti, sillä maisemat Kiilopäältä ovat mielettömät. Matkaa oli taitettu vasta alle pari kilometriä, mutta näkymät joka suuntaan olivat mykistävän kauniit. Poutainen sää avasi maisemat kauas horisonttiin ja saimme esimakua siitä, millaisissa maisemissa tulisimme seuraavat päivämme viettämään. Herkistyähän siinä meinasi, kun mietin, että tämänkin elämä minulle nyt seuraavaksi tarjoaa.

Kiilopäällä kevyessä tuulessa tuulettelimme hetken hien jo kastelemia paidan selkämyksiä, tankkasimme vettä ja jatkoimme matkaa. Oli aika poiketa polulta ja kaivaa kartta ja kompassi esille. Emme palailleet takaisin alkuperäiselle polulle Kiilopäälle johtavaa polkua pitkin, mitä olimme ylös kavunneet, vaan otimme kompassilla suoran suunnan kohti Niilanpään päivätupaa, mihin meidän oli tarkoitus seuraavaksi suunnata lounaalle. Kiilopään etelänpuoleista rinnettä oli helppo tallustella alaspäin, koska se ei ollut turhan jyrkkä ja päästyämme rinteen alas, suunnistimme vielä läpi tunturikoivikkoisen metsikön ja lopulta tulimme ristiviitoitetulle sorapolulle, joka vie Suomen Latu Kiilopäältä Niilanpään päivätuvan ohi kohti Rautulammen tupaa. Tätä sorapolkua me seurailimme loput muutaman sata metriä Niilanpään päivätuvalle.

Niilanpään tuvalla ympärillä kohoaa paljaat tunturimaisemat ja maaperä on hiekkaista, näkymä on jopa hieman aavikkoinen. Tuvalla on kyltti, että lähimmälle vedenottopaikalle on matkaa 400 metriä. Meillä oli kuitenkin lounaan valmistukseen vettä mukana rinkassa sen verran, ettei meidän tarvinnut vielä tällä stopilla lähteä täyttämään vesivarojamme. Tupa tarjosi ihanan viileän lepo- ja lounashetken paahtavan auringon alla vietettyjen kilometrien jälkeen. Samalla oli hyvä lisätä aurinkorasvaa ennen matkan jatkumista, sillä tässä säässä avotunturissa polttaisi ihostaan kyllä karrelle jokaisen suojaamattoman millimetrin.

Lounaan jälkeen matka jatkui kohti Suomunlatvan laavua, jossa oli tarkoitus pitää seuraava pidempi lepohetki. Polku ristesi sivuun pois ristiviitoitetulta reitiltä, mutta polku-uoman erotti maastossa selkeästi. Auringon porottaessa niskaan ylitimme jälleen avotunturin, hiki virtasi ja juomavettä kului.

Tunturilta laskeutuessamme alas päin, avotunturi muuttui jälleen tunturikoivikoksi. Koivikoissa myös paarmat lyöttäytyivät seuraamme. Niitä oli satoja, joten helteestä huolimatta, ihon suojaaminen vaatteilla oli lähes välttämättömyys, ettei tullut syödyksi elävältä. Suomunlatvan laavulla paarmoja oli niin julmetusti, etten rehellisesti sanoen ole koskaan nähnyt eläissäni sellaista paarma-armeijaa. Siitä huolimatta tauko oli sanalla kuvaten täydellinen. Laavulla söimme välipalapatukat ja tankkasimme loput juomavedet, jonka jälkeen siirryimme joen varrelle ja vietimme pitkän hitaan tauon nauttien laavun ohi virtailevasta joesta, Suomunlatvasta. Täytimme samalla myös vesipullot. Minä istuin kivellä ja uitin helteen hautomia jalkojani viileässä vedessä. Lari ja Alisa puolestaan heittivät vaatteet kivelle, ja pulikoivat joessa ihan päästä varpaisiin. Joella oli itseasiassa myös yllättävän rauhallista paarmojen suhteen, niitä oli paikalla vain yksittäisiä, joten oikeasti saimme rentoutua ja levähtää.

Oli jälleen aika jatkaa matkaa. Suomujokea mukaillen seurasimme polkua kohti Suomunruoktun tupaa, joka oli saman joen varrella kuin Suomunlatvan laavukin. Maasto muuttui kuivaksi metsäkankaaksi. Aurinko alkoi jo laskemaan alemmas metsikön taakse ja korkea puusto tarjosi kaivattua varjoa. Matkalla ylitimme kaksi puroa, joista toisen sai ylittää kiviä pitkin hyppimällä ja toinen oli itse asiassa kuivunut täysin kuivaksi, joten pidimme juomatauon puron pohjalla kivien päällä istuen. Ennen Suomunruoktun tupaa tuli vielä ylittää Suomujoki, mutta sitäkään meidän ei tarvinnut ylittää kahlaten, vaan ylitys sujui kivihyppelynä. Lopulta olimme perillä Suomunruoktun tuvalla. Päivälle oli kertynyt mittaa noin 14 kilometriä plus arviolta kilometrin verran lisämatkaa oli kertynyt syrjähypystämme Kiilopäälle.

Suomunruoktun tuvalla laitoimme illallista ja jäimme pohtimaan pitkäksi aikaa, laittaisimmeko teltan ulos vai nukkuisimmeko tuvassa. Tuvan pihapiirissä on useita nuotiopaikkoja ja paljon tasaista kuivaa metsämaastoa, johon olisi hyvä laittaa teltta. Meillä toiveissa oli telttayö. Horisontissa näkyi kuitenkin tummia pilviä, jotka hiljalleen lipuivat meitä kohti. Lopulta tummanpuhuvat pilvet muuttuivat yhä mustemmiksi ja ukkonen alkoi jylistä jatkuvasti vain voimistuen. Tulimme siihen tulokseen, että kuuman päivän päätteeksi tuo ukkosrintama oli aikeissa pyyhkäistä suoraan ylitsemme ja se oli tulossa voimalla. Tuvassa oli yksi saksalainen pariskunta lisäksemme ja siellä oli hyvin tilaa meille kaikille majoittua, joten päädyimme jäämään täksi yöksi sisälle lähestyvän ukkosen vuoksi. Kävimme joessa vielä iltapesuilla huuhtomassa hiet iholta ja kävimme nukkumaan. Tosin unet jäivät vähäisiksi. Ukkonen jylisi ja sade hakkasi mökkiä. Välillä ukkonen raivosi niin, että ikkunalasit helisivät. Pahimpien jyrinöiden hetkellä tuntui kuin tupa olisi hypännyt sijoiltaan. Ukkosen mentyä sää rauhoittui ja muu tupa nukkui kaikessa rauhassa, mutta minä en saanut unta. Yksittäiset hyttyset kiusasivat ininällään ja siinä yön hitaina tunteina mietin, että ensi yöksi haluan telttaan, jossa saisin täysin rauhalliset, pitkät unet.

Päivä 2 – Suomunruoktulta Luirojärvelle

Aamu valkeni poutaisena ja yön ukkosesta ei ollut enää tietoakaan. Keittelimme aamupuurot ja kahvit, pakkasimme rinkat ja lähdimme matkaan tavoitteenamme lähteä hyvissä ajoin liikkeelle, koska päivästä oli tulossa pitkä.

Reitti starttasi jälleen havumetsässä, josta lähdimme etenemään kohti Salonlammen laavua Suomunlatvaa eli Suomun jokea etelään päin seuraillen. Salonlammen laavulla oli tarkoitus pitää ensimmäinen pidempi tauko. Metsässä polut olivat jälleen selkeitä. Hyttysiä oli todella reilusti ja hyttysmyrkkyä kului. Tulin siihen tulokseen, että koska minä olen se perheemme hyttysmagneetti, niin marinoisin itseni hyttysmyrkyllä reissun aikana niin hyvin, että haju pitäisi kaiken elollisen loitolla.

Joen ylityskohdalle oli rakennettu upouusi, hieno, vankka silta. Alla virtailevan Suomujoen vesi oli kristallinkirkasta. Ilma oli yön sateiden ja kohoavan ilman lämpötilan vuoksi todella hiostava ja raskas, joten Alisa päätti pulahtaa juomatauon aikana myös uimaan sillankupeesta kylmään veteen. Hyttysiä oli kuitenkin niin paljon, että uimahetki ei kestänyt kauaa, vaan nopean viilennyksen jälkeen vaatteet vedettiin päälle pikavauhtia ja matka jatkui taas. Sillalta kohti Luirojärveä voisi lähteä kahta vaihtoehtoista reittiä, sillä edessä päin on Vintilätunturi, jonka voi kiertää joko etelän tai pohjoisen kautta. Me päätimme kiertää pohjoisen kautta, jossa olisi myös Salonlammen laavu.

Laavulla aurinko paistoi ihanasti lammelle ja mäntyjen lomitse laavulle, mutta hyttysiä ja paarmoja oli reippaasti, joten liian pitkäksi aikaa emme jääneet viipymään paikoillemme. Söimme välipalapatukat, tankkasimme juomavettä ja lepuuttelimme jalkoja hetken. Hyttyset, joita tässä kohti oli todella paljon, saivat meidät hetkeksi hieman pahantuulisiksikin. Oli siis erittäin hyvä idea jatkaa matkaa ja edetä kauemmas märistä maastoista kohti hyttysvapaampia alueita.

Seuraavaksi suuntana oli lounaspaikkamme eli Tuiskukurun tupa, jonne lähdimme Salonlammelta Vintilänojaa seuraillen ja kuljimme Vintilätunturin ja Pikkutunturien välistä. Päivän maasto oli ollut aika tasaista eikä mitään kovia nousuja ja laskuja ollut ollut. Nytkin jatkoimme puron vartta pitkin, joten maasto kumpuili metsän muotojen mukaisesti, mutta mitään rankkoja nousuja ei ollut. Polku oli selkeää ja matka eteni joutuisasti. Kun polku erkani purosta ja nousi kulkemaan Pikkutunturien kupeeseen, taittui matka todella vauhdikkaasti helppokulkuista polkua pitkin ja metsäinen maasto muuttui matalammaksi tunturikoivikoksi. Pikkutunturilta Tuiskukurulle laskeuduttiin pitkä lasku aina kurun pohjalle asti, kunnes viimein olimme perillä lounaspaikalla.

Lämpöä oli +30 astetta, helle oli paahtavan kuumaa, aurinko porotti armottomasti ja juomavettä kului jatkuvasti paljon. Aurinkorasvaa sai käyttää heti aamusta alkaen ja lisätä pitkin päivää useasti ja vettä sai juoda niin paljon kuin muisti, jotta matkanteko pysyi mukavana ja jotta terveysriskeiltä, kuten auringonpolttamilta ja nestehukalta vältyttiin. Tuiskukurun tuvalla paarmat olivat taas tehneet paluun ja niitä pörräsi laumoittain tuvan pihapiirissä. Me suuntasimme kuitenkin tuvan sisälle, viileään ja varjoon hetkeksi karkuun paahtavaa kuumuutta. Päivän kilometrit tuntuivat jaloissa, joten oli hyvä hetki ottaa hieman lepoa selällään tuvan laverilla. Söimme lounasta ja vaihdoimme kuulumisia tuvalle samaan aikaan kanssamme osuneiden retkeilijöiden kanssa, jotka näimme lähtöpäivänä Kiilopäällä, mutta joiden kanssa sen jälkeen reittimme olivat kulkeneet eri reittejä.

Päivän matkasta oli 13 kilometriä jo taitettu ja 8 kilometriä suurin piirtein vielä jäljellä, joten syötyämme ja levättyämme oli aika jatkaa matkaa. Ei muuta kuin eteen päin MARS, tai itse asiassa jos tarkkoja ollaan niin ylös päin MARS. Nimittäin edessä oli ehdottomasti päivän kovin koitos. Tuiskukurun tupa on nimensä mukaisesti kurun pohjalla. Sinne oltiin laskeuduttu pitkä lasku ja sieltä lähtiessä edessä on puolestaan pitkä nousu. Lähdimme etenemään Tuiskupäiden eteläpuolelta kohti Ampupäitä. Edessä oli kolmen kilometrin nousu, joten kaikki lounaalla tankatut kalorit tulivat nyt tarpeeseen. Nousu on välillä jyrkempää, välillä loivempaa ja mahtuu sinne välille muutama tasaisempikin hetki, mutta pääsääntöisesti suunta on ylöspäin, kun noustaan Ampupäiden kupeeseen. Korkeimmalta kohdalta ennen kuin laskeutuminen kohti Luirojärveä alkaa, saa jo maistiaisia jylhästä Sokostin tunturimassiivista, jolle alkaa avautua näkymiä tunturikoivikon lomitse. Näkymät eivät vielä ole esteettömiä, mutta kutkuttavasti Sokostia voi jo fiilistellä ja kurkistella koivikon lomitse. Näissä maisemissa olikin ihanaa viettää juomataukoa tiukan nousun jälkeen ja hetki hengittää ja levähtää.

Selän takaa lähestyvä säärintama ajoi meidät kuitenkin jälleen matkaan. Tuvalle oli matkaa viitisen kilometriä ja pääsääntöisesti se olisi alamäkivoittoista ja edessä oli tiedossa nopeita kilometrejä. Matkalla kohti Luirojärveä ylitimme vielä Ampuojan, mutta joen ylitys sujui näppärästi kivihyppelynä kahlaamatta. Hetken aikaa haarautuneen joen ylityspaikkoja joutui tutkailemaan, mutta sopivat ylityspaikat löytyivät kuitenkin nopeasti, mikä sopi meille, jotta matka jatkuisi joutuisasti ukkosrintamaa karkuun. Haarautuneiden jokiuomien ylityksen jälkeen hetken etsimme oikeaa polkua, jota lähtisimme jälleen seuraamaan, vilkaisu karttaan, kompassin suunnan tarkistus ja suunta löytyi jälleen. Nousu Luusuanvaaralle ja jälleen alamäkeä alas kohti Luirojärveä.

Alun perin tarkoituksena oli tehdä jälleen syrjähyppy reitiltä Luusuanvaaran kohdalla ja koukata viereiselle pohjoisenpuoleiselle pienelle tunturin harjalle, josta aukeaisivat upeat näkymät Luirojärven takaa kohoavalle Sokostille, mutta koska selän takaa ukkosrintama painoi päälle, päätimme skipata tuon koukkauksen ja suunnistaa kohti Luirojärven tupaa suorinta mahdollista reittiä.

Ennen tupaa saavutaan kuitenkin vielä Luirojoelle, jossa oli vaelluksemme ensimmäinen kahluu tiedossa. Saavuttuamme joen rantaan, oli joesta todella helppoa löytää sopiva, tarpeeksi matala kahluupaikka, missä olisi maltillinen virtaus. Meillä kahluupaikat määritellään aina lapsen pituuden ja voimien mukaan. Läheskään kaikki kahluupaikat, joista aikuinen ihminen selviäisi, eivät ole sopivia alakouluikäiselle lapselle, joten sen vuoksi aina hieman jännittää, onko karttaan merkityt kahluupaikat aikuisen lisäksi sopivia myös lapselle. Mutta tämä joki oli vallan hyvin ylitettävissä myös 9-vuotiaan lapsen toimesta. Ei muuta kuin vaelluskengät jalasta pois, crocsit jalkaan, vaellussauvat tueksi ja jokea ylittämään. Helpon ylityksen jälkeen olimme jo niin lähellä Luirojärven tupaa, ettemme vaihtaneet enää vaelluskenkiä takaisin jalkaan, vaan lompsimme suoraan tuvan kuistille crocsit jalassa. 21 kilometriä taitettu tältä päivältä.

Tuvalla olikin sitten menoa ja melskettä. Telttailemassa oli rippikouluporukka sekä paljon muitakin retkeilijöitä. Varaustupa oli pullollaan retkeilijöitä, ja sen kanssa samassa rakennuksessa olevan autiotuvan puolellakin majoittui myös useita retkeilijöitä, saunan piipusta tuprutteli savua ja elämää riitti tosiaan kerrakseen. Alue on kuitenkin iso, autiotupiakin alueella on useampia ja tosiaan löytyy rantasaunakin, joten aluetta kutsutaankin leikkisästi Luirojärven Hiltoniksi. Me pistimme vaelluksen päätteeksi teltan rauhalliseen soppeen kauas ripariporukasta ja muista telttailijoista, ja telttapaikka löytyikin helposti väen paljoudesta huolimatta, sillä maasto on todella hyvää telttailla ja kuivia tasaisia paikkoja löytyy paljon. Saimme teltan pystyyn juuri ennen kuin sade- ja ukkosrintama tavoitti meidät. Kun teltta oli pystyssä, minä jäin laittamaan petipaikkoja kuunnellen sateen ropinaa telttakankaan pinnalla ja Lari sekä Alisa lähtivät autiotupaan laittamaan päivällisen tai oikeastaan kello oli jo niin paljon, että puhuttiin myöhäisestä iltapalasta.

Syötyämme olikin aika painua pehkuihin, päivä oli ollut pitkä, kuuma ja raskas, kilometrejä oli kertynyt paljon ja minä olin aivan valmis yöunille. Jalkani alkoivat olla hirveän näköiset, sillä pohkeet olivat aivan täynnä isoja hyttysenpuremia. Nappasin allergialääkkeet naamaan, kaivoin rinkasta villasukat, jotka tungin unikerrastoni housujen lahkeisiin pohkeiden päälle ihoa vasten ja olin valmis nukkumaan. Sateen ropina ja ukkonen eivät haitanneet, sillä päästyäni hyttysvapaalle alueelle telttamme uumeniin uni tuli nopeasti ja yöksi lopulta sadekin taukosi. Lämmin villa yhdessä allergialääkkeiden vaikutuksen kanssa veivät pohkeista kaiken kutinan pois, joten hyttysenpurematkaan eivät untani haitanneet. En tähän ala nyt luennoimaan sen enempää villan hyödyllisistä terveysvaikutuksista, mutta niin retkeilijöille kuin ihan kaikille muillekin suosittelen etsimään tietoa ja tutustumaan villan hyviin vaikutuksiin, jos tämä ei ollut jo entuudestaan tuttu aihe. Villa auttaa ja parantaa monia terveysongelmia, ja sen vuoksi meilläkin kulkee retkeilyvarusteissa mukana monia villatuotteita, sillä se auttaa lämmittävien ominaisuuksiensa lisäksi retkeillessä muun muassa väsyneisiin, rasittuneisiin lihaksiin, kehon palautumiseen, hyttysenpuremiin, suonenvetoihin, hiertymiin, hautumiin ja rakkoihin.

3. päivä – Sokostin huiputus

Illan sateista ei aamulla taas ollut tietoakaan, vaan heräsimme hyvin nukkuneina aurinkoiseen päivään. Taivas oli sininen ja päivästä oli tulossa jälleen kuuma. Hyvin nukutun yön jälkeen aamumme oli hidas ja kiireetön. Kömmimme teltasta jalkeille ja keittelimme puurot ja kahvit tuvassa ilman kiirettä mihinkään. Aamutoimien jälkeen matkaan pääsimme vasta klo 11 aikaan.

Luirojärveltä lähtee selkeä polku kohti Sokostia. Viereiseltä Rajan kämpän autiotuvalta loivasti oikealle haarautuva polku vie kohti upeita Sokostin maisemia. Alkumatka taitetaan metsäistä polkua pitkin ja matkalle osuu pari kosteikkoa, jotka ylitetään huonokuntoisia pitkoksia pitkin. Kosteikot pääsi kuitenkin kuivin jaloin ylittämään. Sokostinojan yli kulkee rautasilta ja tässä ojassa vesi on kirkasta ja virtaavaa, joten vesivarantoja on hyvä täyttää, mikäli juomavedet ovat vähissä. Maasto on tasaista ja helppokulkuista.

Me suuntasimme Sokostille Jaurutuskurun kautta. Ennen kuin polku kääntyy kohti Jaurutuskurua, on joen ylityspaikka, mutta joki oli kuivunut ylityskohdasta täysin kuivaksi, joten meidän ei tarvinnut kuin kävellä joen yli pohjan kiviä pitkin. Jaurutuskurulla ennen Sokostin nousua on myös hyvä täyttää vesivaroja ja sen jälkeen alkaakin sitten tiukka parin kilometrin nousu kohti Sokostin huippua.

Nousu Sokostille on rankka, ensimmäiset pari sataa metriä edetään matalassa vaivaiskoivikossa, jonka jälkeen tunturin rinne muuttuu täysin paljaaksi avotunturiksi. Rinteet ovat kivikkoa ja askeleensa joutuu asettamaan tarkkaan, ettei kivikossa nyrjäytä nilkkojaan ja satuta itseään. Sää oli paahteisen kuuma ja kivirinne hohkasi kuumuutta myös alhaalta päin täydellä potentiaalillaan samalla, kun kuuma aurinko porotti niskaan. Nousu oli kuuma, hengitys raskasta ja tuntui, että nousuun läkähtyisi. Metrit ylös päin etenivät hitaasti, juomataukoja piti pitää usein. Välillä oli vain pakko pysähtyä hengittämään, mutta niissä hetkissä, kun kääntyi ympäri, käänsi selkänsä kiviseinälle ja nosti katseensa ympäröivään maisemaan, nousun tuska häipyi mielestä ja ajatuksen valtasi vain suunnaton ällistys ympäröivästä maisemasta. Se oli upea! Hetken hengenvetojen jälkeen oli aika kääntyä takaisin kohti jyrkkää nousua ja edetä taas seuraava etappi ylös päin kohti huippua.

Lopulta olimme huipulla. Sokosti on itäisen Lapin ja Urho Kekkosen kansallispuiston korkein tunturimassiivi, jolla on useita sivuhuippuja ja korkein huippu kohoaa 718 metrin korkeuteen. Kroppa oli kuuman nousun jälkeen aivan piipussa ja ensimmäinen viisiminuuttinen oli vain pakko maata selällään, antaa kropan ja jalkojen levätä ja hengityksen tasaantua. Saman tien kun rinteeltä nousi huipulle, tunsi myös tuulen, jota ei nousun aikana tuntenut. Napakka, viileä tuuli pyyhki huippua ja se tuntui niin hyvältä. Tuuli viilensi helteessä ja nousussa kuumenneen kehon ja kuivatti hiestä märän t-paidan muutamissa minuuteissa. Olo lähti tasaantumaan nopeasti. Tasaisella kalliolla oli mukava makoilla ja Alisa tuli kainaloon kaveriksi lepäilemään. Hetken vielä odottelimme Laria huipulle ja siinä kaikessa rauhassa katselimme selällään sinisellä taivaalla lipuvia pilviä. Lepohetken jälkeen olikin taas hyvä nousta virkeänä huipulle ihastelemaan joka suuntaan hämmästyttävän upeita maisemia ja napsimaan valokuvan toisensa perään.

Laskeuduimme aavistuksen alas päin Sokostin huipulla kivilohkareiden suojaan tuulelta suojaisaan kohtaan ja valmistimme lounaan. Vedenkeitto trangialla ja valmiisiin lounaspusseihin kaadetaan kuuma vesi. Annetaan hautua 10 minuuttia ja syödään maistuva ruoka suoraan pussista. Siinä lounaalla istuessamme seurailimme ukkosrintamaa, joka kulki Luirojärven ylitse ja väläytteli muuten aurinkoisessa säässä kirkkaita salamoitaan ja esitteli kumeita jyrähdyksiään. Siellä Sokostin huipulla vähän jännitimme, että mihinkähän tuo rintama on matkalla ja toivoimme, ettei se ainakaan meitä siellä paljaalla tunturilla tulisi kiusaamaan. Mutta rintama päätti tällä kertaa olla haastamatta Sokostia ja kiersi sen kiltisti painuen horisonttiin. Me saimme siis ihailla salamoita turvallisen matkan päästä etäällä ukkosrintamasta.

Syötyämme oli aika jatkaa matkaa ja palata Luirojärvelle, johon olimme jättäneet telttamme. Matka alas Sokostilta sujui huomattavasti joutuisammin kuin nousu eikä tullut niin hikikään. Joskin edelleen liikkuminen oli varovaista, sillä kivikossa todella piti katsoa mihin jalkansa asetti. Minä olen siitä erikoinen ihminen, että jos vaihtoehtona on jyrkkä lasku tai jyrkkä nousu, valitsen aina nousun. Olen sitkeä ja tarmokas nousija ja nousuissa minä yleensä vedän meidän letkaa edellä. Laskuissa puolestaan olen yleensä viimeisenä jonossa ja etenen muuta porukkaa hitaammin. Joten minulle nousuja kiitos! Mutta nyt siis oli kyseessä lasku Sokostilta alas kohti puurajaa, Jaurutuskurua ja samaa polkua pitkin läpi havumetsän ja kosteikkojen takaisin Luirojärven tuvalle. Päivälle matkaa kertyi noin 12 kilometriä.

Luirojärvellä oli rauhallista. Ripariporukka oli jatkanut matkaa, varaustuvan porukka oli jo saunonut eikä alueella juurikaan ollut muuta porukkaa. Sauna oli lämmin ja niinpä meidän porukka pääsi saunomaan ihan kaikessa rauhassa oman perheen kesken. Hikisen päivän jälkeen oli täydellistä luksusta päästä puusaunan lämpöön, antaa lihasten rentoutua, pestä saippualla iho ja hiukset puhtaaksi hiestä, pölystä, aurinkorasva- ja hyttysmyrkkykerrostumista ja pulahtaa Luirojärven kylmään veteen uimaan. Tämä oli pala taivasta! Jos joku niin tämä purkaa kehosta kaiken stressin ja jännittyneisyyden kuin taikaiskusta.

Saunan ja järven raikkaina ja puhtaina suuntasimme tupaan valmistamaan vielä iltapalaa, jonka jälkeen valmistimme kattilassa maissinjyvistä popcornia. Kolmen vaelluspäivän fyysisen rasituksen ja saunan lempeiden löylyjen jälkeen oli aika luksusta myös herkutella kattilallisella popcornia. Koska meillä oli käytössämme tuvan fasiliteetit, pieni kaasuliesi ja tuvasta löytyvä kattila, valmistimme popcornit niiden avulla, mutta retkiolosuhteissa popcornit onnistuvat täydellisesti myös trangian kaasulla ja trangian kattilassa, testattu on! Eli tästäpä vinkki jokaiselle takataskuun seuraavia vaellusherkkuja pohtiessa.

Ilta oli kaunis, aurinkoinen, ja sää tyyni. Ennen unia kävimme vielä Luirojärven rannalla nappaamassa upeasta maisemasta muutaman valokuvan. Sen jälkeen kömmimme telttaan ja nukuimme äärimmäisen hyvät yöunet jälleen.

4. päivä – Luirojärveltä Lankojärvelle

Jälleen kaunis, aurinkoinen, lämmin päivä tiedossa. Lämpöasteet olivat kuitenkin aavistuksen viileämmät kuin edellisinä kolmena päivänä, lämpötila oli ehkä +25 – +27 asteen tietämissä. Aamutoimien jälkeen kamppeet kasaan, teltan pakkaus, rinkat selkään ja menoksi. Päivä alkoi crocsit jalassa kahlauksella, sillä ylitettävänä oli jälleen Luirojoki, jonka ylitimme toiseen suuntaan jo Luirojärvelle saapuessamme. Helpon kahlauksen jälkeen istuimme vielä alas kuivaamaan jalat ja pukemaan sukat ja kengät jalkaan, crocsit pakattiin takaisin rinkkaan ja päivän matkan taittaminen varsinaisesti vasta alkoi.

Suuntana oli Lankojärvi, jonne kilometrejä kertyisi taas reippaasti. Nyt kuitenkin ensimmäisenä vuorossa oli se syrjähyppy pois reitiltä, jonka olimme ukkosrintaman vuoksi skipanneet Luirojärvelle saapuessamme. Nyt sää oli kaunis ja näkymät Sokostille selkeät, joten otimme kompassiin suunnaksi Luusuanvaaran pohjoisenpuoleisen pienen tunturin laen, jonne ei mene polun polkua. Tunturin rinteet ovat havumetsäistä maastoa, mutta aivan tunturin laki on vähäpuustoisempaa, lähes avonaista lakea ja sieltä aukeaa upea näkymä Sokostille, jonka edessä sinisenä kimmeltää kaunis Luirojärvi. Huipulla pidimme lyhyen juomatauon, jonka jälkeen matka jatkui kohti Lankojärveä. Koukkauksestamme meille tuli ehkä kilometrin verran lisämatkaa.

Suuntasimme kohti Ampupäitä vievää polkua, josta Ampuojan kohdalla käännyimme kulkemaan polkua, mikä veisi meidät Ampupäiden ja Vasanlyömäpäiden välistä kohti Vasanlyömäpäänojaa. Tällä pätkällä polku oli välillä hieman heikosti maastosta erotettavissa, joten karttaa joutui tutkimaan hieman tarkemmin ja tarkistamaan kompassisuuntaa useammin. Silti edelleen suunnistaminen oli helppoa.

Kaavitsalampien jälkeen pysähdyimme lounaalle paikkaan, jossa polun oikealla puolella puro solisi pitkin kallion uomia ja puron vierelle levittäytyvät kalliot tarjosivat ihanan istuskelupaikan taukoiluun aurinkoisessa säässä ja lounaan valmistukseen. Vesi solisi kalliolta joen uomaan, joka oli muodostanut siihen kohdalle ikään kuin pienen lammen. Alisa ja Lari tietysti ensimmäisenä, ennen kuin annettiin ajatustakaan lounaalle, heittivät vaatteet taas kalliolle ja pulahtivat uimaan. Minä istuin kallion reunalle ja uitin jalkoja solisevassa kylmässä purossa. Taukopaikka oli täydellinen. Valmistimme ja söimme lounaat, täytimme vesivarat ja nautimme tauosta ilman minkäänlaista kiirettä. Jalat saivat kunnon ilmakylvyn ja kuumuus ja kosteus sai haihtua vaelluskengistä kaikessa rauhassa.

Lounaan jälkeen matka jatkui Palovanganjoen vartta seuraillen ohi Paasjoen tulipaikan sekä myöhemmin Padagovan tulipaikan. Polku oli selkeästi painautunut maastoon ja matkaa taitettiin tasaisessa maastossa metsäisessä maisemassa. Padagovan tulipaikan jälkeen tuli Palovanganjoen ylityskohta, jossa joki ylitettiin kahlaten. Vettä oli alle polven ja virtaus ylityspaikalla maltillinen, joten Alisakin ylitti joen omin jaloin. Nämä ylitykset kylmässä virtaavassa jokivedessä tarjoavat ihanan virkistyshetken kilometreistä rasittuneille jaloille.

Joen ylityksen jälkeen polku lähti kaartumaan kohti Suomujokea ja illan jo saapuessa matka jatkuikin Suomujokea seuraillen kohti Lankojärveä. Vielä noin kilometri ennen Lankojärven tupaa oli vuorossa Suomujoen ylitys kahlaten. Ylityspaikalla jälleen vesi jäi alle polven ja virtaus oli hyvin rauhallinen, joten koko porukkamme teki ylityksen omin jaloin. Ilta oli jo pitkällä, auringon painuessa hyttysiä oli ilmaantunut jälleen paljon ja pitkä päivä tuntui väsymyksenä joka solussa. Kahluun jälkeen viimeinen kilometri tuvalle taittui kuitenkin joutuisasti. Perillä olimme illalla yhdeksän maissa ja päivälle kilometrejä oli kertynyt noin 20km.

Lankojärvellä oli jälleen elämää, tällä kertaa toinen ripariporukka oli levittäytynyt pitkin maita ja mantuja telttailemaan alueelle. Me löysimme tuvan takaa kuitenkin rauhallisen paikan teltallemme, pystytimme teltan, laitoimme tuvassa iltapalan ja iltapesujen jälkeen painuimme nukkumaan teltan rauhaan. Tupa olisi ollut tyhjä, siellä oli vain kamina päällä ja ripariporukan märkiä kenkiä kuivumassa, mutta me halusimme silti rauhalliset, häiriöttömät yöunet teltassa. Yö oli selvästi aiempia öitä viileämpi ja makuupussiin saikin jo laittaa hieman lämpimämpää villavaatetta päälle.

5. päivä – Lankojärveltä Suomen Latu Kiilopäälle

Päivään heräsimme hyvin nukkuneina, vaikka yöllä olikin saanut vetää viileän sään vuoksi villapaitaa päälle ja makuupussin vetoketjua kiinni. Villasukat olivat jälleen hoitaneet hyönteisten puremia pohkeitani eikä paukamien kutina häirinnyt uniani lainkaan.

Aamupalan ja tavaroiden pakkaamisen jälkeen starttasi viimeinen vaelluspäivämme tällä vaelluksella. Sään puolesta luvassa oli vaelluksemme viilein päivä; puolipilvistä ja ehkä noin +25 astetta lämmintä. Edelleen kuitenkin lämpöä riitti. Suunnaksi otettiin Rautulammen tupa, jonne vie selkeä mönkijäreitti. Polku seuraili Rautuojan vartta metsäisessä maastossa. Lankojärveltä Rautulammelle matkaa kertyy noin 8 kilometriä, maastossa ei ole vaativia nousuja tai laskuja, mutta hyttysiä, niitä oli tsiljoona ja mikään hyttysmyrkyn määrä ei tällä pätkällä auttanut pitämään verenhimoisia pikkukavereita pois kimpustani ja sen vuoksi matkavauhti pysyikin todella rivakkana, jotta hyttyset eivät olisi pysyneet vauhdissani mukana. Hyttyset olivat tällä pätkällä (ja vaelluksilla aina muutenkin) itselleni se vaikein siedettävä. Jos ajattelen vaellusten ja pohjoisen luonnon tuomia haasteita: pitkät päivät, raskaat kilometrit, rankat nousut ja laskut, sääolosuhteet ja niin edelleen, ovat hyttyset ehdottomasti pahin vastukseni. Hyvin pitkälle niiden kanssa pärjään vaatetuksen, hyttyshatun ja hyttysmyrkyn avulla. Kutinan kanssa pärjään allergialääkkeiden ja villaniksieni turvin. Mutta tämä 8 kilometrin pätkä oli itselleni henkisesti todella raskas ja vaativa. Hyttysiä oli pahimmillaan kymmeniä samaan aikaan kiinni molemmissa jaloissani ja tällä vaelluksella kuuma, helteinen sää esti sen, ettei päälle voinut vetää legginsejä paksumpaa vaatetusta tai olisi läkähtynyt lämpöhalvaukseen. Kun molemmissa jaloissa on yhtä aikaa kiinni kymmeniä hyttystä per jalka, se tuntuu jo fyysisenä kipuna. Tälläkin vaelluksella muutoin hyttystenkin kanssa pärjäsin, vaikka niitä oli riittänyt ihan reippaasti, mutta tämä pätkä meinasi olla liikaa.

Lopulta pääsimme Rautulammen uuden karhealle tuvalle, jossa oli aukeampaa ja kuivempaa ja hyttysetkin katosivat. Mikä autuus! Rautulammen vanha tupa oli palanut muutama vuosi aiemmin vuonna 2019 ja tilalle oli rakennettu nykyaikaiset, todella upeat päivätupa sekä autio- & varaustuvat. Me lounastimme päivätuvassa, josta avautui kaunis näkymä Rautulammelle ja sen takana kohoavalle Raututunturille ja päivätuvan seinän kokoisesta ikkunasta tuota maisemaa olikin todella mukava ihastella. Lari ja Alisa pulahtivat tuttuun tapaan tähänkin lampeen virkistävälle uinnille ja minä puolestani tyydyin vain nostamaan jalat ylös penkille ja suoristin selkäni hetkeksi lepoon.

Lounaan jälkeen matka jatkui kohti reittimme päätepistettä, jonne oli tarkoitus kulkea Raututunturin ylitse Niilanpään päivätuvan kautta. Rautulammelta Suomen Latu Kiilopäälle kulkee ristiviitoitettu reitti leveää sorapolkua, joten Rautulammelta alkaen ei tarvinnut enää omatoimisesti suunnistaa. Matkaa oli siis vielä 11 kilometriä jäljellä ja se alkoi reippaalla nousulla kohti Raututunturia. Rautulammen ja Niilanpään välinen matka on seitsemisen kilometriä ja se sisältää todella paljon nousua, ensin pitkä nousu Raututunturille, siitä edelleen Rautupäälle, jonka jälkeen pitkä lasku kohti Kuutamokurun eteläpuolta ja sitten vielä kipakka nousu Niilanpään rinnettä ylös ja sen jälkeen lasku Niilanpään päivätuvalle.

Itsellä haasteellisesta päivän aloituksesta huolimatta lounaan ja lepohetken jälkeen oli kuitenkin näissä nousuissa todella kevyt askel. Painavasta rinkasta ja monen kilometrin nousuista huolimatta pätkä Niilanpään tuvalle eteni helposti hyvää vauhtia. Ylämäissä tunsin liitäväni ja välillä oli jopa olo että tässähän voisi pistää vaikka juoksuksi. Rakastin näitä nousuja.

Niilanpään päivätuvalla pidimme proteiinipatukkatauon. Välipalan ja juomavesitankkauksen yhteydessä oli myös hyvä hetki levähtää ja nostaa hetkeksi jalat ylös.

Niilanpään tuvalta loput alle 4 kilometriä Suomen Latu Kiilopäälle oli tasaisempaa maastoa eikä vaativia nousuja tai laskuja ollut enää luvassa. Maasto oli edelleen leveää ristiviitoitettua reittiä. Ja niinpä me olimme taittaneet päivän 19 kilometrin matkan ja koko vaelluksemme oli tullut päätökseen noin 87 kilometrin jälkeen.

UKK oli juuri niin upea ellei upeampikin kuin mitä olin uskaltanut toivoa. Maisemat ovat juuri sitä omaa ominta sielunmaisemaani, avotunturia ja kauas aukeavia tunturimaisemia järvineen ja jokineen. Vaikka reitti onkin niin paljon kuljettu, että polut erottuvat maastossa selkeästi, oli silti kutkuttavaa saada itse suunnistaa kartan ja kompassin kanssa ja valita ne oikeat reitit ja polut, joita lähteä seuraamaan, kun ei ole reittimerkkejä ja viittoja, jotka kertoisivat, milloin ja mistä kohti tulee kääntyä ja mihin suuntaan tulee lähteä kulkemaan. Sokosti oli mielettömän upea ja oli mahtavaa saada huiputtaa tuo jylhä tunturi aurinkoisessa selkeässä säässä. Monta polkua UKK:ssa on kuitenkin vielä näkemättä, joten aivan varmasti joskus palaan tänne vielä uudelleenkin.

Käy katsomassa vaelluksestamme myös vlog Youtube-kanavaltani: