Hetta-Pallaksen vaelluksella lapsiperheenä koiran kanssa

Viime kesänä meidän tarkoituksena oli lähteä perheemme kanssa vaeltamaan Haltin huipulle. Unelma oli mielessäni kirkkaana ja kyseenalaistamattomana. Haltin huipulta haluaisin hetken tätä maailmaa katsella ja miettiä, että WAU! Vajaa vuosi sitten pääsiäisenä tavoitteeseemme tuli kuitenkin väistämätön viivytys, kun Lari teloi polvensa laskettelurinteessä Vuokatissa talvilomallamme. Polvesta räsähtivät rikki kaikki ristisiteet lukuunottamatta takaristisidettä. Niinpä Haltin sijaan suuntana olikin leikkuri ja leikkauksen jälkeen luvassa pitkä kuntoutus.

Ei kuitenkaan kesää ilman vaellusta, sillä minun sielu ei pysy paikallaan yhtä kokonaista kesälomaa. Jokainen solu kehossani huutaa keskelle luontoa. Kun aloitan loman, kiipeän aina jollekin nyppylälle. Määrätietoisen kuntoutuksen myötä päätimme lyhentää vaelluskilometrit alkuperäisestä suunnitelmasta puoleen ja lähdimmekin Hetta-Pallakselle taittamaan 55 kilometrin vaelluksen. Larin polvi paketoitiin pysymään paikallaan saranaortoosin avulla. Mukana matkasivat 6-vuotias tytär sekä 11-vuotias koiramme. Tämä oli ensimmäinen pidempi vaellus, jonka tyttäremmekin patikoi omin jaloin alusta loppuun. Aikaisemmin mukana on kulkenut kantoreppu, jossa tytär on viettänyt osan vaelluspäivien kilometreistä ja nukkunut myös päiväunet, mutta nyt kantoreppu jäi kotiin ihan tarkoituksella.

Alkuperäinen suunnitelmamme oli ajaa iltapäiväksi Enontekiölle Hettaan, ylittää Ounasjärvi venekyydillä ja lähteä alkuillasta vielä patikoimaan ensimmäiset noin 5 kilometriä reittimme ensimmäiselle autiotuvalle. Venekyydin voi ostaa Hetasta paikallisilta yrittäjiltä ja lisätietoa hintoineen löytyy netistä. Vettä kuitenkin satoi koko lähtöpäivän vaakatasossa, joten lopulta mieli taipui siihen, että jäimme Hettaan hostelliin yöksi ja vasta aamulla lähdimme matkaan sään hieman rauhoituttua. Aikatauluviivytys tarkoitti ensimmäiselle vaelluspäivälle hieman pidempiä kilometrejä, mutta toisaalta vieläkään emme olleet Karhunkierroksen noin 20 kilometrin päivälukemissa, joten päivävaelluksen pituus ei aiheuttanut meissä mitään huolta.

Hostellissa hyvin saunotun illan ja nukutun yön jälkeen starttasimme reitillemme heti aamupalan jälkeen. Sää oli vielä harmaa ja tihkuinen, mutta selkenemään päin ja sade oli rauhoittunut. Ounasjärveä veneellä ylittäessämme näimme jo ensimmäiset auringonsäteet pilvien lomasta ja siinä kohtaa tuntui todella hyvältä ratkaisulta lähteä vasta aamusta liikenteeseen, vaikka illasta mieli olikin ollut hieman apeana sen vuoksi, ettei matkaan päästy alkuperäisen aikataulun mukaan.

Hyppäsimme Ounasjärven ylitettyämme venekyydistämme rannalle reitin alkupisteelle ja samalla hetkellä Larilta räksähti rinkasta irti solki, jonka avulla säädetään rinkan etäisyyttä selkään olkapään yläpuolelta. Mielessä kerkesi jo käväistä ajatus, että ei hitto, vieläkö tässä on palattava takaisin Hettaan ja etsittävä jokin retkeilyputiikki, mistä haetaan uusi rinkka, mutta onneksi rinkasta löytyi solkia joka lähtöön ja ongelma saatiin korjattua vaihtamalla säätöhihna toiseen, ehjään solkeen kiinni. Ei muuta kuin rinkat selkään ja matkaan. Tällaisia tilanteita varten on ihan fiksua pakata rinkkaan mukaan myös pari nippusidettä, joilla tarvittaessa saisi vaikka paikattua rikkoutuneen soljen varusteista.

Ensimmäisenä vaelluspäivänä kohteena oli Sioskurun autiotupa, jonne matkaa oli viitisentoista kilometriä. Pidimme lounastaukoa Pyhäkeron autiotuvalla, minkä jälkeen sää muuttui harmaaksi ja aika tuulisessa sekä pilvisessä säässä saatiin ylittää Pyhäkeron tunturi päästäksemme yöpaikkaamme perille. Pyhäkerolla tuuli oli niin voimakas, että hauskuutimme itseämme nojaamalla tuulta vasten.

Pyhäkeron ylitettyämme sää valkeni hetkeksi upean aurinkoiseksi, mutta heti seuraavassa hetkessä tunturin takaa päällemme nousi sekunneissa saderintama, joka kasteli meidät läpikotaisin. Kerkesimme suurinpiirtein rinkat ja lapsen suojaamaan sateelta, mutta minä ja Lari kastuttiin lähes täysin. Paljaalla, puuttomalla tunturilla rankkasateen yllättäessä se ei kastele pelkästään ylhäältä käsin, vaan myös sivusta ja alhaalta päin. Tuuli piiskasi sateen vaakatasossa voimalla päällemme ja tunsin miten oikealta hakkaava saderintama virtasi oikeaa jalkaa pitkin kenkään ja lisäksi tunturin rinne muuttui parissa minuutissa virtaavaksi vesikentäksi, jossa vesi ylsi nilkkaan asti. Kymmenessä minuutissa tavoitimme Sioskurun autiotuvan, jossa saikin sitten laittaa kamiinaan pökköä pesään, tavoitella tuvassa jotain saunan tapaista ilmastoa ja ripustaa kaikki märät vaatteet ja kengät kuivumaan. Tämän vuoksi vaelluksella rinkkaan kannattaa aina pakata mukaan hyvä pätkä vahvaa narua, josta voi tehdä vaikka autiotupaan pyykkinarun tai sitten narulle voi olla monia muitakin tarpeita. Jos rinkka vaikka hajoaa matkassa, niin narulla sitoo häthätään rinkan kasaan, jotta reissua pystyy jatkamaan. Oli kuitenkin siis selvää, että ensimmäinen yö vietettäisiin sisätiloissa kamppeita kuivatellen.

Toisena päivänä heräsimme aurinkoiseen, kirkkaaseen aamuun. Varusteet olivat kuivuneet lukuunottamatta kenkiä, jotka olivat vielä hieman kosteat. Se ei kuitenkaan haitannut, sillä laadukkaat vaelluskengät eivät hierrä, vaikka olisivat hieman kosteatkin. Alisa poimi tuvan ympäristöstä mukillisen mustikoita, joita laitettiin aamupuuron sekaan ja silmät saatiin auki aamukahvin turvin. Nala venytteli ja haukotteli makeasti tuvan lattialla hyvin nukutun yön jälkeen. Jotkut retkeilijät nukkuvat vaelluksilla tuvissa tai teltoissa lähes poikkeuksetta huonosti, toiset taas paremmin kuin miesmuistiin. Minä kuulun jälkimmäiseen porukkaan. Kun pääsen luonnonhelmaan vaellukselle nukkumaan, olin sitten tuvassa tai teltassa, nukun kuin tukki ja voisin nukkua helposti kaikki elämän varrella kertyneet univelat pois.

Aamupalan jälkeen pakkasimme kamppeet kasaan ja lähdimme suuntaamaan kohti seuraavan yön yöpaikkaa eli Hannukurua. Hannukurussa on valtavan ison autiotuvan lisäksi myös iso telttailualue sekä maksullinen sauna lammen rannalla. Matkaa meillä Sioskurulta Hannukurulle oli noin 14 kilometriä ja päivä alkoi heti reippaalla nousulla Sioskurulta Siosvaaralle.

Päivän aikana näimme isoja porolaumoja vaeltamassa tunturien rinteillä ja välillä istahdettiin polun varteen lepuuttelemaan jalkoja ja haukkaamaan evääksi proteiinipatukkaa sekä hörppäämään dexalit kitusiin. Juotavaa vaelluspäivien aikana kuluu paljon ja riittävästä nesteytyksestä on tärkeää pitää huolta, jotta olo pysyy hyvänä ja välttää huonon nesteytyksen tuomat terveyshaitat. Myöhäinen lounastauko pidettiin Pahakurun autiotuvalla, joka sijaitsee vain alle pari kilometriä ennen Hannukurua.

Kun pääsimme Hannukurulle, oli vastassa pari metsähallituksen työntekijää, jotka olivat hieman kartoittamassa, millaisia retkeilijöitä reitillä liikkuu. Hauska keskustelu saatiin aikaiseksi siitä, kun he kysyivät porukaltamme ikätietoja ja katsoivat lastamme, jolloin toinen metsähallituksen työntekijöistä totesi, että nyt taidetaan joutua hieman laajentamaan asteikkoa, kun tämä meidän ikäasteikko alkaa kymmenestä ikävuodesta. Tyttäremme oli tuolloin 6-vuotias ja hän oli niin ylpeä siitä, että sen ikäisenä vaelsi Hetta-Pallaksen vaellusreittiä muina tyttöinä konkarivaeltajien keskellä.

Me emme Hannukurussa varanneet itsellemme saunavuoroa, vaan suuntasimme autiotupaan. Päätimme nukkua myös seuraavan yön autiotuvassa kahdestakin syystä. Toinen oli se, että olimme tutustuneet mukaviin tyyppeihin vaelluksen aikana, joiden kanssa olisi kiva viettää iltaa ja heistä ensimmäiset olivat jo löytäneet paikkansa autiotuvan laverilta ja toinen painava syy oli se, että halusimme päästä kuivattamaan kenkämme täysin kuivaksi vielä tuvan lämmössä seuraavan yön aikana.

Hannukurun autiotuvasta löytyi paistinpannu ja olimme pakanneet mukaan valmista lettujauhoseosta, johon tarvitsi sekoittaa vain vesi sekaan. Hannukurun tuvan ympäristöstä löytyi myös runsaasti mustikkavarvikkoa, josta saimme kerättyä kipollisen mustikoita. Luvassa oli siis lettukestit! Voi miten hyvältä letut ja mustikat maistuivatkaan keskellä metsää pitkän vaelluspäivän päätteeksi. Suosittelen etenkin vaeltaville lapsiperheille, mutta miksei ihan pelkästään aikuisporukassakin vaeltaville, piristämään vaellusta jollain pienellä spesiaalilla jutulla. Mukaan voi pakata vaikka puolivälikarkit tai niinkuin me tehtiin, lettujauhoja pieni pussi ja pitää puolivälissä lettukestit. Lapsille on tärkeää, että vaellukseen kuuluu muutakin kuin kävelemistä. Hommasta tekee mukavaa se, että matkan varrelle on ripoteltuna hauskoja, mieltä piristäviä sekä oikeaa asennetta lisääviä porkkanoita. Lapsi saa kummasti puhtia jalkoihin siinä vaiheessa, kun askel alkaa painamaan ja voi sanoa, että jaksa vielä pari kilometriä, niin illalla on lettukestit tai teekutsut! Pieni lettujauhopussi tai lakupatukat tai pieni teepussilajitelma ei tuo rinkkaan merkittävää lisäpainoa, mutta lapsiperheillä se voi olla juuri se ratkaiseva juttu, mikä takaa sen, että reissusta palaa leveästi hymyilevä ja tiiviimmin yhteen hitsautunut iloinen perhe.

Kolmantena vaelluspäivänä saatiin jälleen nauttia aurinkoisesta säästä. Suuntana Nammalakuru ja 14 kilometriä jälleen edessä vaelluskilometrejä. Matkalle mahtui jälleen monta rankkaa nousua, mm. Lumikeron ylitys päivän korkeimpana huippuna 664 metrissä. Lounasta syötiin juuri ennen Lumikerolle alkavaa nousua Suaskurun kodalla, josta alkaa todella voimakkaasti reisissä tuntuva nousu aina Lumikeron huipulle asti. Vielä ennen Nammalakurua ylitetään Vuontiskero huippua sivuten. Viimeisen pienen powerbreikin pidimme Montellinmajalla, jossa söimme hieman välipalaa ennen viimeistä lyhyttä kilometrin matkaa Nammalakurun autiotuvalle. Nammalakurussa on myös iso tilava autiotupa sekä upeat maisemat ympäröiville tuntureille, joilla vaeltaa poroja.

Yövyimme myös viimeisen yön autiotuvassa, koska tyttäremme halusi kovasti viettää aikaa uusien tuttaviemme kanssa tuvassa ja päästä viettämään heidän kanssaan teekutsuja. Lisäksi reissussa mukana iltasatuna kulkenut Aku Ankan taskukirjan satu piti saada päätökseen. Satua oli luettu ensimmäisestä illasta alkaen iltsasatuna tuvissa ja myös tietysti kaikki muutkin tuvassa yöpyneet olivat sadun kuulleet. Viimeisenä iltana niinpä jo porukalla oikein odotettiin, miten se satu tulee päättymään, joten pitihän se sitten Larin lukea koko porukalle viimeisenäkin iltana.

Aamun valjettua laitoimme aamupalat, teimme aamutoimet ja pakkasimme kamppeet rinkkaan viimeistä kertaa sillä vaelluksella. Hampaita saimme pestä ulkona poron seisoskellessa vieressä. Kun kävimme vessassa huussissa, poro päivysti huussin vieressä.

Myös viimeisenä vaelluspäivänä saimme tehdä matkaa aurinkoisessa upeassa säässä. Kohteena oli Pallastunturin hotelli 14 kilometrin päässä ja välietappina nousu reissumme korkeimmalle huipulle Taivaskerolle 810 metriin, jossa myös aikanaan vuonna 1952 on sytytetty olympiatuli. Viimeisenä päivänä lounastaukoa vietettiin aika alkumatkasta Rihmakurun kodalla ja loppumatkasta ennen Taivaskeron nousua polun varressa vielä istuimme evästauolla syömässä viimeiset proteiinipatukat pois repusta painamasta. Koska minä olen täysin kasvissyöjä ja kotonamme syömme vain kasvisruokaa, pakkaamme myös vaelluksillemme kasvisruokaa evääksi. Kasvisproteiinit ovat todella helppoa ja kevyttä sekä myös edullista evästä vaelluksille. Monet kasvisproteiinit ovat kuivatuotteita, jolloin ne eivät tarvitse kylmäsäilytystä ja ovat kevyitä, koska neste lisätään vasta valmistusvaiheessa. Kasvisproteiineista esimerkiksi linssit, soijarouhe ja hernissuikaleet toimivat todella hyvin retkiruokana, on halpaa ja kevyttä kantaa mukana. Myös papuja meillä kulkee aina vaellusruuissa mukana hyvänä ja edullisena proteiinin lähteenä.

Nala jaksoi reissussa mukana hyvin ja on aivan mahtavaa vaellusseuraa, koska Nala ei paljoa kävelemisestä mukise, mutta on myös todella ihmisystävällinen koira sekä autiotuvissa hyvin rauhallinen, joten mikäli allergisia ei ole tuvassa paikalla, on Nala helppo ottaa myös tupaan yöpymään. Hetta-Pallaksen vaelluksella Nalalla oli kuitenkin ikää jo 11 vuotta ja huomasin, että esimerkiksi edellisvuoden Karhunkierrokseen verrattuna Nalalla meni huomattavasti enempi aikaa reissusta palautumiseen, joten päätimme, että näin pitkille vaelluksille Nala ei jatkossa enää lähtisi mukaan, mutta tietysti lyhyemmillä retkillä ja vaelluksilla Nala on edelleen aktiivisesti mukana reissuporukassamme, koska jalat Nalalla kulkee edelleen kevyesti ja vauhdikkaasti.

Hetta-Pallas on maisemiltaan alusta loppuun yhtä ilotulitusta. Tunturit ja niiltä avautuvat maisemat ovat henkeäsalpaavan upeat ja tällä reitillä tulee vahvasti se fiilis, että joka hetki olet juuri siellä, missä nyt kuuluukin olla, vaelluksella. Päämäärä ei ole siis pelkästään illan yöpaikka, vaan päämäärässä ollaan ihan joka hetki, kun vain katsoo ympärilleen. Oman henkisen hyvinvointini ylläpitämiseksi ja toimistotyön vastapainoksi tarvitsen juuri tätä; happea, joka virtaa puhtaana keuhkoihin, jaloissa tuntuvaa kipunointia, kun vedetään pitkiä vaelluspäiviä rinkka selässä ja koskematonta luontoa ympärille, joka pistää hiljaiseksi ja arvostamaan tätä maapalloa, joka on meidän kaikkien koti, niin upea juuri tällaisena.

Alta voit myös katsoa vaelluksestamme koostamani videon ja päästä sitä kautta mukaan reissutunnelmiimme.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s