Polkuja

Kesän 2025 ensimmäinen pohjoisen vaellusreittimme suuntautui kesäkuussa Posiolle Riisitunturille. Ollakseni rehellinen, meidän ei itseasiassa ollut tarkoitus suunnata tänä kesänä Riisitunturille, vaan mielessä oli vaeltaa uudelleen Karhunkierros Kuusamossa. Karhunkierroksen vaelsimme nelisen vuotta sitten, ja se oli tyttäremme ensimmäinen pitkä vaellus. Hän oli tuolloin 5-vuotias ja tuli vielä osan matkasta selässä repussa. Hän käveli noin puolet päivän kilometreistä ja puolet istuskeli sitten repussa lepuutellen ja maisemia katsellen. Niinpä mielessä on ollut, josko vaeltaisimme reitin uudelleen, jotta hänkin voisi kävellä reitin kokonaan alusta loppuun omin jaloin. Reissu- ja vaellussuunnitelmiin kuitenkin monesti tulee yllättäviä muutoksia ja niihin on vain henkisesti varauduttava ja mukauduttava sitten muuttuviin tilanteisiin. Niin kävi tälläkin kertaa, kun vain paria päivää ennen lomamme alkua saimme lukea uutisista, että Karhunkierroksen kaikki autiotuvat ja käymälät oli suljettu vatsatautiepidemian vuoksi ja retkeilijöitä pyydettiin pysymään toistaiseksi pois reitiltä. Niinpä jouduimme vain parissa päivässä pikaisesti tekemään uudet vaellussuunnitelmat.

Riisitunturilla olemme käyneet aiempina vuosina tekemässä päiväretken juurikin Kuusamosta käsin, joten Posiolla sijaitseva Riisitunturi oli meille entuudestaan tuttu. Tiesimme, että sieltä löytyy minulle, avotunturien uskolliselle fanille, hieman paljaampaa tunturinlakea, vaikka aika etelässä vielä maantieteellisesti Posio onkin. Vaihtoehtojamme uuden suunnitelman osalta jokseenkin rajoitti se, että olimme liikkeellä kesäkuun alkupuolella, jolloin moni pohjoisemmista reiteistä on vielä suljettuna mm. kevättulvien vuoksi, eikä kaikki reitit ole kuljettavissa tai vesistöt ylitettävissä sulavien lumien vuoksi. Osa pohjoisen reiteistä on vielä paikoin jopa lumisia tai niin märkiä, että retkeily kuluttaisi luontoa tarpeettoman paljon. Riisitunturin reittejä tutkaillessamme tulimme siihen tulokseen, että sieltä meille löytyisi varmasti kiva vaellusreitti, joka myös oli tarpeeksi lyhyt tähän hetkeen, koska meillä oli aikaa olla reissussa vain 1,5 viikkoa ja lomallemme oli tiedossa muitakin suunnitelmia, joten tällä kertaa aikaa oli käytettävissä hyvin rajallisesti. Päätimme siispä tehdä noin 55 kilometrin mittaisen vaelluksen Kirintövaaran Kirikeskukselta Riisitunturille ja takaisin.

Alun perin suunnitelmissa oli tehdä vaellus kahden yön ja kolmen päivän taktiikalla, mutta myös tämä suunnitelma lopulta muuttui neljän yön ja viiden päivän mittaiseksi, mikä ei kyllä lainkaan haitannut, sillä omasta mielestäni kiireellä tempominen vaelluksella ei ole se juttu, miksi sinne menemme. Ennemminkin tarkoitus on tehdä jotain aivan muuta kuin mitä koulu- ja työarjessa normaalisti suoritamme pitkin vuotta kiireellä, paineessa sekä stressissä. Vaellusten tarkoitus on nimenomaan maadoittua takaisin niiden perusasioiden äärelle, mikä lopulta on kaikkein tärkeintä; hengittää vapaasti ja päästää irti kehoon kertyneestä henkisestä kuormituksesta ja jännittyneisyydestä. Minulle tämä on myös tärkeää perheen yhteistä aikaa. Vaellusten tavoite minulle ei ole päästä mahdollisimman nopeasti päätepisteeseen, vaan ennemminkin olen perillä siellä, missä kuuluukin, juurikin ollessani vaelluksella. Monesti vaellukselle lähtee arjesta stressaantunut, kuormittunut ihminen ja vaellukselta palaa vapaasti hengittävä, ylimääräisen henkisen kuorman metsään jättänyt ihminen, jonka mieli kuplii ja pulppuaa taas inspiroituneena uusia ideoita. Ja sen henkisen kuorman tilalle on tullut hieman sieltä ja täältä kolottavat paikat kehossa, mutta sehän vaan saa tuntemaan itsensä elossaolevaksi.

Alkuperäinen suunnitelma oli siis ensimmäisenä päivänä vaeltaa Kirikeskukselta Liittolammin laavulle yöksi, jolloin ensimmäiselle päivälle olisi tullut 19km matkaa. Toisena päivänä käydä Riisitunturilla ja palata takaisin ja jatkaa Liittolammilta vielä Koljatin laavulle toiseksi yöksi, jolloin päivävaellus olisi ollut noin 23km ja kolmantena päivänä palata Koljatin laavulta Kirikeskukselle, jolloin viimeisenä päivänä kilometrejä olisi kertynyt noin 13km. Meidän perheelle aiempien vaellustemme perusteella tämä olisi ollut täysin realistinen reittisuunnitelma. Mutta mites vaellus sitten lopulta toteutuikaan, mennään siihen seuraavaksi…

Ajoimme kotoa Keski-Suomesta Posiolle, söimme Posiolla päivällisen ja koska sää oli kaunis, aurinkoinen ja puolipilvinen, päätimmekin lähteä reitille jo päivällisen jälkeen, emmekä lykätä lähtöä seuraavaan aamuun saakka, mikä oli ollut alkuperäinen suunnitelmamme. Niinpä starttasimme Kirikeskuksen edustalta parkkialueelta, mihin automme jäi odottelemaan vaelluksen ajaksi, reitille jo iltapäivästä noin klo 17 aikoihin ja vaelsimme 7 kilometrin matkan Ahmatuvalle. Jo ensimmäisenä päivänä pääsimme ihastelemaan myös kauniita maisemia, kun ennen Ahmatupaa noustaan Pikku Karitunturin laelle, mistä kirkkaalla säällä näkee maisemat kauaksi.

Saavuimme alkuillasta Ahmatuvalle, missä ei ollut meidän lisäksemme muita. Autiotuvassa on kaksi puolta, neljän ja kuuden hengen tuvat. Me päätimme majoittua pienemmälle puolelle, lämmitimme viileää tupaa hieman kamiinalla, laitoimme pedit laverille valmiiksi, valmistimme iltapalat ja kävimme yöpuulle. Tosin minä sain vielä hieman illalla jännittää, saanko mahdollisesti jonkin allergisen tai yliherkkyysreaktion ampiaisen pistosta, sillä saapuessamme tuvalle, oli sen lattialla pökertyneenä kaksi isoa liikkumatonta ampiaista. Olin juuri kosteuspyyhkeellä putsannut kasvoja ja käsiä ja Lari sytytteli kamiinaan tulia. Niinpä minä nappasin kosteuspyyhkeellä sormien väliin nuo ampiaiset, jolloin toinen ampiaisista yllättäen virkosikin ja pisti minua suoraan sormeen. Sormen päätä kihelmöi ja poltteli ja se aavistuksen verran turposi ja punoitti. Nappasin allergialääkkeet saman tien, ja illan mittaan onneksi saatiin huokaista helpotuksesta, ettei pistosta koitunut sen enempiä harmeja. Seuraavana päivänä pistoskohdan kipukin alkoi jo helpottamaan ja sormea pystyi taas suht normaalisti käyttämään.

Toisena päivänä olikin suunnitelmissa sitten jatkaa matkaa eteen päin Liittolammin laavulle, missä olisi luvassa telttayö ja jonne alun perin meidän oli tarkoitus vaeltaa ensimmäiseksi yöksi. Matkaa kertyi noin 12 kilometriä. Vaikka kilometrit tuntuivat vähäisiltä normaaleihin päivämatkoihimme verrattuna, matka ei suinkaan ollut helppo. Tässä kohtaa aukenee se, miksi kutsun vaellusta pieneksi, mutta pippuriseksi. Tällä vaellusreitillä on nimittäin ehdottomasti luonnetta ja omaa tahtoa. Tuvassa nukuttujen pitkien yöunien, hitaan aamun, aamupuurojen ja kahvien jälkeen starttasimme päivän vaelluksemme vain jonkin verran ennen puolta päivää. Matka alkaa Ahmatuvalta kilometrin mittaisella nousulla Karitunturin huipulle. Kun jalat eivät aivan ole vielä heränneet päivään ja kroppa ei vielä aamu-unisena ole tottunut rinkan painoon, on aika hapokasta aloittaa päivä saman tien mukavasti kilometrin mittaisella nousulla tunturille. Mutta pääsipähän ainakin hereille ja sai heti aamusta tehokkaat hengitysharjoitukset. Karitunturin huipulla on päivätupa ja vessa ja pidimmekin huipulla lyhyen juomatauon ympäröivää luontoa ihastellen. Päivä oli pilvinen, mutta sadetta emme niskaamme saaneet.

Karitunturilta matka jatkui kohti Koljatin laavua, jonne oli noin kuuden kilometrin matka. Laavulla oli tarkoituksemme syödä lounasta. Vaikka kilometrejä ei ollut paljon, olivat ne raskaita. Karitunturilta Liittolammille asti kilometrit olivat hitaita, maastossa on paljon nousua ja laskua, poluilla kiviä ja juurakoita, mutta raskainta on kuitenkin kosteikot ja suoalueet. Metsäpohja on märkää upottavaa sammalta ja polut ovat märkiä. Monin paikoin polut upottavat ja kuraa sekä rapaa riittää. Paikoin kosteikkojen yli kulkee pitkospuita, mutta ei suinkaan joka paikassa. Kosteikkoja joutuu ylittämään ihan rehellisesti myös jalan. Niinpä yhdellä kosteikkoalueella meidän perheemme saikin aivan hervottoman hersyvät naurut, kun minä painelin rinkka selässä puolijuoksua harppoen kosteikon yli. Tämä juoksuesitykseni sai nimen Jack Sparrow suojuoksu. Jokainen voi siitä mielessään kuvitella, millainen performanssi suolla siispä nähtiin. Kengät eivät säilyneet kuivana, mutta sentään naurua riitti tuossa hetkessä. Joka tapauksessa Koljatin laavun upeisiin maisemiin päästiin ja trangialla lounas valmistui.

Raskaiden, soisten polkujen jälkeen terottui kyllä selvästi taas, miksi sanotaan, että parasta vaelluksissa on syödä eväitä upeissa maisemissa. Koljatin laavu on nimittäin niin oikeaan paikkaan maisemia ajatellen sijoitettu kuin vain kuvitella saattaa. Korkealta tunturilla sijaitsevalta laavulta aukeaa häkellyttävän upeat maisemat, joita mieli rauhoittuu haltioituneena katsomaan. Kyllä niissä maisemissa nuudelitkin maistuvat huomattavasti paremmilta.

Koljatilta jatkoimme matkaa vielä vajaan kuuden kilometrin matkan haastavassa raskaassa maastossa kohti Liittolammin laavua. Noin kilometri ennen Liittolammille saapumista istahdimme mättäälle juomaan loput juomavedet. Minä olin hieman pahantuulinen, koska huomasin juoneeni päivän aikana aivan liian vähän ja hieman salakavalasti orastavan nestehukan aiheuttama päänsärky teki tuloaan. Niinpä lähes litra vettä meni allekirjoittaneella yhdellä kulauksella suoraan ikeniin. Silloin siinä mättäällä istuessani yhtäkkiä harmaa pilvipeite repesi ja saimme illaksi vielä upean auringonpaisteen. Käänsin kasvot aurinkoon päin ja ai että millaisen latauksen tuosta auringosta sainkaan. Se käänsi yhdessä sekunnissa mielialan jälleen positiiviseksi ja loppumatka laavulle menikin vauhdilla.

Alkuillasta saavuimme laavulle ja auringonpaisteessa kelpasi pystyttää telttaa ja pitää tulia laavulla illan aikana lämmittävissä auringonsäteissä paistatellen. Lari ja Alisa päättivät pulahtaa iltauinnille vielä lampeenkin, mutta omaan makuuni vesi oli kylmää, sillä tiesin myös, että yöstä oli tulossa aika viileä, joten minä tyydyin vain toimimaan valokuvaajana villasukissani kuivalla maalla.

Kun painuimme iltaruuan jälkeen telttaan yöunille ja jokainen oli kömpinyt jo omaan makuupussiinsa, lensi teltan ulkopuolella suihkarimehiläinen telttamme ylitse. Nauroimme hervottomina tuolle äänelle, minkä mehiläisen lento piti, sillä tuo suihkukonemainen wwrrruuuuuum kuului todella voimakkaana, kun muutoin ympärillä oli aivan hiljaista, eikä äänimaailmaa sotkenut rakennetun maailman, kuten liikenteen äänet tai muukaan melusaaste.

Kolmas aamu valkeni viileän yön jälkeen harmaana ja pilvisenä. Sateen uhkaa oli reilusti ilmassa ja ilma oli niin kostea, että sitä olisi melkein voinut veitsellä leikata. Laittelimme laavulla aamupuurot ja kahvit ja Alisa teki nuotiolla savutikkuja, millä hätisteli hyttysiä. Joskin tähän vuoden aikaan hyttysiä oli vielä hyvin maltillisesti jopa minun makuuni. Koko vaelluksemme aikana ei nimittäin tarvinnut kertaakaan kaivaa esille hyttyshattua eikä suihkauttaa ainoataan suihkausta hyttysmyrkkyä.

Aamupalan jälkeen lähdimme pelkillä päivärepuilla Riisitunturille. Jätimme teltan niille sijoilleen odottelemaan paluutamme. Olimme päättäneet, että olisimme toisenkin yön Liittolammilla ihan sen vuoksi, että joka tapauksessa kilometrejä oli edessä reilusti, noin 17km, kun kävisimme Riisitunturilla ja palaisimme sieltä takaisin, ja päivän säästä ounastelimme hyvin sateista sekä tiesimme myös, että Liittolammilta Koljatille oleva pätkä olisi hidaskulkuinen, etenkin jos sen vieläpä joutuisi kovassa sateessa taittamaan, mikä tekisi pätkästä entistäkin kosteamman ja raskaamman. Niinpä rinkkaan pakattiin ainoastaan ruuat, vedet, sadekamppeet, arvotavarat, lääkkeet, kartta ja kompassit. Jätimme teltan, patjat, makuupussit ja vaatteet Liittolammille, jotta saisimme tehdä päivän hieman kevyemmillä kantamuksilla. Tämä ratkaisu osoittautui lopulta myös hyväksi sen vuoksi, että olin edellisenä päivänä hieman venäyttänyt kylkeäni painavaa rinkkaa selkääni nostaessani, ja jo illalla nappasin särkylääkettä tilanteen edesauttamiseksi, mutta tulevan päivän vaellus kevyemmillä kantamuksilla tuntui todella hyvältä ratkaisulta, jotta kylkeni toipuisi niin, että loppuvaellus painavan rinkan kanssa ei tulisi olemaan yhtä tuskaa. Ja tältä osin suunnitelma toteutui täydellisesti, koska Lari kantoi päiväkamppeitamme toisessa rinkassa ja minulla oli hyvin kevyet kantamukset Alisan repussa, joka kulki sen päivän minun selässäni, joten kylki sai tarvitun levon ja loppureissu menikin ilman särkylääkettä.

Päivän kilometreiksi meille kertyi lopulta 17 kilometriä matkaa. Suuntasimme Liittolammin laavulta ensin Uudenlammin laavulle, jossa pidimme taukoa ja täytimme myös hieman vesipulloja. Uusilammilta jatkoimme Riisitunturille, ja tämä pätkä oli aika tiukkaa nousua ja jalat sai reippaassa nousussa mukavasti hapoille ja hengityksen jälleen kiihtymään raskaammaksi. Riisitunturi on kuitenkin kapuamisen arvoinen kaunis avotunturi, josta maisema aukeaa kauas jokaiseen ilman suuntaan. Huipulta voi ihastella vaikkapa horisontissa näkyvää Rukan tunturia. Riisitunturin tavoittaa lyhyillä päiväretkilläkin Riisitunturin parkkialueelta käsin, mutta alue tarjoaa hyvät puitteet myös pidemmillekin vaelluksille. Riisitunturin laelta jatkoimme Ikkunalammen kautta lounaalle Riisitunturin autiotuvalle, missä on upea iso keittokatos tauon pitämistä ja ruokailua varten. Autiotuvalta jatkoimme matkaa Soilun laavulle, josta Riisin riettaan reittiä pitkin vastapäivään kiertäen Riisinsuon niittyladon kautta palasimme takaisin polkujen risteykseen, mistä käännyimme takaisin Liittolammin laavulle.

Sään puolesta aamulla saimme noin tunnin ajan vesisadetta niskaan, mutta sitten sää muuttui aurinkoiseksi ja puolipilviseksi. Suurimman osan päivästä saimmekin edetä kauniissa säässä. Iltapäivällä viimeiset 4 kilometriä tulimme kuitenkin Liittolammille takaisin ankarassa vesisateessa. Vettä satelikin sitten lopulta pitkälle iltaan saakka. Aamupäivällä meitä vastaan käveli parinkymmenen hengen rippikouluporukka, jotka kertoivat olevansa vaellusriparilla ja he suuntasivat yöksi Koljatin laavulle. Senkin vuoksi totesimme itse asiassa jälkeen päin, että oli ihan hyvä, että suunnitelmamme muuttuivat emmekä me suunnanneetkaan itse Koljatille yöksi, koska siellä olisi kyllä ollut aika ruuhka riparilaisten keskellä. Liittolammilla saimme olla kaikessa rauhassa, koska ensimmäisenä yönä alueella majoittui vain kaksi muuta retkeilijää teltassa ja toisena yönä olimme siellä aivan yksin.

Kun saavuimme Riisitunturilta takaisin Liittolammille, oli osa vaatteistamme ankarasta vesisateesta johtuen märkiä; kengät olivat läpimärät ja korkeat varvikot olivat kastelleet housun lahkeet polviin asti märäksi. Sadeviitan alta myös takin hihat olivat jonkin verran kastuneet. Virittelimme Liittolammin katoksessa kamppeita kuivumaan ja laitoimme trangialla teetä ja iltaruuan. Kummasti mieli kirkastuu sateisen vaelluksen jälkeen, kun saa märkää vaatetta päältään pois ja saa käsien väliin lämpimän teekupposen sekä lämpimän ruuan. Jos hetki sitten mieli oli harmaa ja apea ja olo viluinen, kun on vaellettu monta kilometriä sateessa pää painuneena alaspäin, sadeviitan huppu visusti syvällä päässä ja pitkän pätkän on vaeltanut vain litiseviä kengän kärkiä katsellen ja märkiin polun juurakoihin ja kivikkoihin keskittyen ilman, että maisemista on nähnyt vilaustakaan, niin vain kymmenisen minuuttia ajassa eteen päin, pienten olosuhteiden muutosten ansiosta, mieli onkin yhtäkkiä paljon kirkkaampi ja valoisampi eikä apeudesta ole enää tietoakaan. Se on se vaellusten ydin ja sielu, että osaa laittaa asioita oikeaan perspektiiviin. Tilanne, joka tuntuu kurjalta ja epätoivoiselta, ei ehkä olekaan ihan niin kurja kuin miltä se hetkellisesti tuntuu. Itseasiassa se tilanne ei välttämättä olekaan lainkaan kurja, jos se on vain pienillä muutoksilla kymmenessä minuutissa muutettavissa iloksi ja tyyneydeksi. Se on se höyryävän kuuman teekupposen ja lämpimien villasukkien taika.

Kun mälsät kaatosateessa vaelletut kilometrit ja viluisa olo oli karkoitettu, oli seuraavaksi aika tutkia teltan tilanne, missä sisällä olivat myös meidän kaikki teltalle jätetyt kamat. Oliko telttamme pitänyt kaatosateessa tuntien ajan vesisateen ulkona vai olisiko meillä vastassa märkä teltta ja märät kamat. Kurkkasimme teltan absidin ovesta sisään ja totesimme saman tien että sisäteltta oli säilynyt aivan kuivana ja tavarat siellä sisällä olivat kuivia, mutta ongelman meille loi silti sisään pyrkivä vesi. Absidin puolella vesi oli valunut teltan maavaatteen päälle ja vain 10 senttimetrin päässä sisäteltan oven suuaukosta oli iso lammikko. Sadetta ajatellen Liittolammin maasto on haastava, koska se on kalliota tai sammalmaista metsämaastoa. Kallio ei ime sadevettä itseensä, vaan vesi lähtee valumaan tai kerääntyy kallion koloihin lammikoiksi ja muutoin kallion päällä oleva mätäs taas imee itsensä täyteen vettä ollen kuin litisevä pesusieni. Meille tuli kuitenkin tässä tilanteessa kiire siirtää telttamme johonkin muualle, sillä siihen vesilammikkoon emme olisi voineet jäädä ja tarvitsimme nopeita ratkaisuja, jotta sisätelttamme säilyisi kuivana. Niinpä irrotimme telttakiilat ja myrskynarut maasta ja kannoimme telttamme kokonaisena Liittolammin katokseen, johon olimme silmämääräisesti katsoneet, että teltta voisi ehkä juuri ja juuri mahtua. Siirtoperaatio onnistui kuin onnistuikin ja saimme kivillä ja kepeillä sekä katoksen puurakenteita hyödyntäen sidottua telttamme paikalleen. Niinpä telttamme oli irti maasta katoksen alla eikä meidän tarvinnut sen koommin huolehtia siitä saisimmeko kuivat yöunet. Nauroimme kyllä tälle villille idealleni katketaksemme, että nyt oli kyllä sitä kuuluisaa boksin ulkopuolelta ajattelua, vai sanoisimmeko pikemminkin tässä tapauksessa, että boksin sisäpuolella ajattelua.

Neljäs päivä oli niin ikään pilvinen ja harmaa. Yön aikana teltta katoksessa oli toiminut hyvin yösijanamme ja saimme hyvät rentouttavat yöunet edellisestä sateisesta päivästä huolimatta. Pakkasimme rinkkoihin teltan ja muutkin tavarat. Päällemme saatiin vetää vielä edelleen märät vaatteet, sillä vaikka ne olivat katoksessa olleetkin ripustettuna kuivumaan, eihän ne siinä 100 prosenttisen kosteassa viileässä ilmassa mihinkään olleet yön aikana kuivuneet. Niinpä päätimme, että neljännen päivän suunnitelma oli suunnata sateisen sään ja edessä olevien kosteikkojen ja reisiä hapottavien nousujen ja laskujen kautta takaisin Ahmatuvalle, jossa voisimme kuivatella niin teltan kuin märät vaatteemmekin ennen paluuta Kirikeskukselle, jotta ennen matkamme jatkumista ei tarvitse autoon pakata kaikkia kamppeita vettä valuvan märkänä.

Päivän aikana saatiin sadetta niskaan jälleen, mutta huomattavasti kevyemmin kuin edellisenä päivänä ja sade oli enempi kuuroittaista. Matkaa kertyi 12 kilometriä. Lounasta söimme taas upealla Koljatin laavulla tihkusateisessa säässä, josta jatkoimme Karitunturin päivätuvalle, jossa välipalaksi mutustelimme energiapatukat ja sieltä laskettelimmekin viimeisen kilometrin kevyesti alamäkeen Ahmatuvalle asti ja sadekin oli lakannut.

Matkalla näimme jälleen ripariporukan, joka tällä kertaa tuli vastaan Kirikeskukselta päin. He olivat matkalla Koljatin laavulle yöksi. Voisi ehkä päätellä, että nämä vaellusripariporukat yöpyvät aina kyseisellä laavulla ihan jo koska paikan nimi sopii niin mukavasti tuohon ripariteemaan.

Ahmatuvalla ei näkynyt ristinsielua. Kengät olivat niin märät, että jokaisella askeleella kengässä tunsi litisevän suoveden ja kengät painoivat jaloissa varmasti kilon enempi kuin normaalisti. Laskimme kamppeemme Ahmatuvan kuistille, riisuimme kengät ja sukat jaloista ja sukista pystyi oikein puristamaan valuvaa suovettä, niin märät ne olivat. Laitoimme tulet molemmille puolille tupaa ja viritimme mukanamme olevaa narua pitkin katon rajaa pyykkinaruksi. Naruille ja seinien naulakoihin ja nauloihin nostelimme kuivumaan niin teltat, sadeviitat, vaatteet kuin kengätkin. Jopa sateessa kostunut kartta leviteltiin kuivumaan. Tuvassa oli lämmintä kuin saunassa, mutta kamppeet kuivuivat vauhdilla. Yöllä nukuimme kahden viileän telttayön jälkeen puolestaan sitten oikein lämpöiset yöunet tuvan lavereilla.

Viidentenä päivänä olikin sitten enää seitsemän kilometrin paluu aurinkoisessa, upeassa säässä Ahmatuvalta Kirikeskukselle. Mielen valtasi pieni haikeus, koska tiesimme vaelluksen olevan jo loppusuoralla. Siksi menimmekin ihan rauhakseltaan ja melkein hidastellen. Katsoimme maisemia ja pidimme juomataukoja. Meillä ei ollut kiirettä. Istuimme tovin Pikku Karitunturin huipulla ja rinkasta kaivetut viimeiset energiapatukat natustelimme välipalaksi Kuoppavaaran laavulla.

Keskusteluissa juttelimme siitä, että toivoisimme reittiä kunnostettavan ja ylläpidettävän hieman paremmin. Nyt kun pitkospuut ovat osin huonokuntoiset ja osin puuttuu kosteikoilta kokonaan, aiheuttaa se sen, että luonto kuluu tarpeettoman paljon. Samoin metsäisemmilläkin alueilla, joilla polut ovat kosteaa, upottavaa sammalta ja mutaa, on metsä kulunut polkua laajemmalta alueelta. Tämä johtuu siitä, että ihmiset eivät halua kävellä läpi sitä märkää, upottavaa, kuraista polkua, vaan alkavat etsimään vaihtoehtoisia reittejä polun vierestä. Polut laajenevat ja laajemmalta alueelta metsämaasto kuluu piloille, jolloin kasvien ja puiden juuristot paljastuvat, mikä taas johtaa kasvien vaurioitumiseen, mitä enempi juuria ja varvikoita tallotaan. Niinpä kosteimpien alueiden kattaminen pitkospuilla ja muutoin esimerkiksi polku-uran kunnostaminen soralla mutaisimmissa kohdissa, suojelisi ympäröivää maastoa kulumiselta. Tällaisen toiveen minä lähettäisin metsähallitukselle, jotta tulevaisuudessakin ihmiset saisivat näistä maisemista ja reiteistä nauttia mahdollisimman paljon.

Sään puolesta en hirveän tarkkaan kyttäile säätiedotuksia etukäteen. Saatan vilkaista lähtöpäivänä tulevien vaelluspäivien säätiedotteen summittaisesti, mutta liiaksi en säätiedotusta tutkaile, että koska sataa ja koska paistaa. Yölämpötilat ovat ne, jotka ehkä eniten kiinnostavat, jotta osaa pakata yöpymistä varten sopivat vermeet, jotta saa lämpöiset unet. En pysty oikein kunnolla nukkumaan, jos minulla on yöllä kylmä. Mutta muuten säätiedotuksia en vahdi sen vuoksi, että esimerkiksi viiden päivän vaelluksella Suomen kesässä on hyvin todennäköistä, että kokee kaikenlaista säätä. On odotettavissa aurinkoa, pilvistä, sadetta, tuulta ja välillä on lämpimämpää ja välillä viileämpää. Sellainen nyt vain on Suomen kesä. Meillä ei ole staattisia säätiloja, vaan sää vaihtelee ja esimerkiksi kolmenkin päivän päähän tehty sääennuste kerkeää vielä muuttumaan moneen otteeseen. Jos siis katsoisin etukäteen säätiedotteita ja se näyttäisi vaikka koko ajalle aurinkoa, niin vaelluksella voisi tulla sitten pettymyksen fiiliksiä, jos sää olisikin muuttunut ja saadaan reippaasti vesisadetta niskaan. Niinpä on vain helpompi reaaliajassa katsoa taivaalle vaelluksella, pukea sen hetkisen sään mukaiset varusteet päälle ja ottaa vastaan se mitä taivaalta tulee. Silloin pettymyksen sijaan saakin tuntea sen energialatauksen, mikä kehoon virtaa, kun koko päivän pilvisyyden ja harmauden jälkeen yhtäkkiä pilvipeite repeääkin ja kirkas auringonpaiste osuu kasvoille ja sen lämmittävät säteet tuntuvat lempeältä kosketukselta iholla. Se on myös vaelluksella yksi ihanimpia hetkiä. Nuo auringonsäteet luovat sellaisen energiaboostin, että yhtäkkiä jalkoihin valuu lisää virtaa niin, että hetki sitten tuntunut tuskaisen pitkä jäljellä oleva kilometri sujuukin yhtäkkiä melkein hypähdellen ja vihellellen (jos vain osaisin viheltää).

Mites sitä sitten lopuksi vetäisi vielä Riisitunturin vaellusta nippuun? Ehdottomasti käymisen arvoinen kansallispuisto ja olen iloinen, että teimme tämän vaelluksen. Jälleen opimme lisää vaeltamisesta, luonnosta ja itsestämme, mikä on ihanaa ja palkitsevaa. Jälleen sain nauttia pohjoisen luonnosta, joka ei edelleenkään anna piiruakaan periksi ja muistuttaa, että edelleen aina on lisää opittavaa luonnosta, retkeilystä ja ennen kaikkea omasta pääkopasta. Se muistuttaa, että luonto on ollut siellä aina ja minä olen siihen verrattuna vasta noviisi. Tämä vaellusreitti ei silti yllä suosikikseni, koska olen enemmän paljaiden avotunturien ja kuivemman maaston ystävä, joten suomainen kosteikko ei yllä omalle top-listalle. Reitti tarjoaa kuitenkin upeita maisemia ja retkeilylle loistavat puitteet. Otsikon mukaisesti pieni, mutta pippurinen. Vaelluksen kilometrit eivät yllä esimerkiksi Karhunkierroksen, Kevon tai Haltin mittoihin, mutta kyllä tämä luonnikas, pippurinen reitti silti on ja antaa haastetta monella tapaa.

Ja lopuksi tästäpä vielä katsomaan video meidän Riisitunturin vaelluksesta Youtube-kanavaltani: